Tällä tavalla eräs matkustaja kertoo Siimon Bolivar-laivasta joka v. 1876 kulki Magdalena-virralla.

Patagonialaiset.

Vaikka viime aikain merimiehet eivät ole Patagoniassa tavanneet 9-10 jalan pituisia ihmisiä, vakuuttavat he kuitenkin, ett'eivät missään ole nähneet ihmisiä, joita yleensä pituuden ja paksuuden suhteen voisi Patagonialaisiin verrata. 2-300 miehestä löytyy tuskin 6, joka olisi 6 jalkaa ja 2-3 tuumaa lyhempi; vaimot ovat suhteellisesti yhtä suuria. Pää ja kasvot ovat leveitä, mutta kädet ja jalat ovat heikommat, kuin kokoon katsoen niiden luulisi olevan.

Patagonialaisten väri on tummasti punaisen ruskea — ruostuneen raudan ja puhtaan vasken välillä, kuitenkin vaskea tummempi ja mahonkipuuta vaaleampi. Heillä ei ole mitään päähinettä; sekaiset, suorat ja karheat hiuksensa sitovat he eläinten jänteillä verkon tapaiseksi mytyksi ohimoilleen. — Suuret, vuodista tehdyt kaaput, joihin he itsensä käärivät, riippuvat hartioilta aina kantapäihin saakka ja muuttavat vieläkin jättiläismäisemmäksi heidän muotonsa. He maalaavat mustalla, punaisella ja valkoisella värillä hyvin luonnottomia kuvia ruumiisensa, esim. renkaita silmäinsä ympärillä ja poikkipäin juovia kasvoihinsa. Jalkineina heillä on jonkinlaisia hevosennahkaisia kenkiä; puiset eli luiset kannukset — jos eivät rautaisia saa — hihnoilla nahkaisen vipu-ansan päähän yhdistetyt kuulat ja bamburuohoinen köykäinen, teräväpäinen keihäs täydentää heidän pukunsa. Naisilla on aivan samanlainen puku, kuin miehilläkin. He kampaavat ja kahteen leveään patukkaan hiuksensa palmikoivat; ne eivät riipu taaksepäin miten meillä, vaan kahden puolen kasvoilla.

Heidän majansa ovat hyvin mustalaisten talttain näköisiä. Maahan lyötyjen seipäiden ympärille seiniksi ja katoksi asetetaan eläinten vuotia niin, että säännötön maja syntyy. Siinä on kolme seinää, vaan neljäs, tavallisesti itäsivu, on avonainen. Majat ovat noin 7 jalkaa korkeat ja 10-12 jalkaa pitkät ja leveät; peräseinä — läntinen — on monta jalkaa korkeampi.

Majan kalustona ovat ainoastaan aseet ja vuodat, joilla maataan. Aseista ovat kuulat vaarallisimpia. Ne ovat tehtynä parista kolmesta pyöreästä piikivestä, kovista savipalloista, rautapaloista, vaskimalmista eli lyijypalasista, joista kukin erikseen nahkapalaan kääritään ja ripustetaan yhtä pitkiin hihnoihin, joiden alapäät ovat yhdistetyt. Yksi kuula otetaan oikeasen käteen, niitä kahta muuta heilutetaan muutaman kerran pään ympäri ja sitte koko kimppu heitetään tähdättyyn esineesen. Kuulia ei tarkoiteta esineesen, vaan koetetaan niitä heittää niin, että hihnat ottaisivat johonkin esineen osaan, jonka tähden kuulat sitte esineen ympärille niin kietoutuisivat, että eläimen olisi vaikea pakoon päästä. — Eräänä toisena heittoaseena on yksi kuula samasta aineesta ja suuruudesta kuin edellisetkin. Tämä kiinnitetään hienompaan, noin käsivarren pituiseen hihnaan. Sitä, noin naulan painoista kuulaa he pyörittävät kiivaasti päänsä ympäri ja heittävät sen sitte viholliseensa melkein luodin voimalla. Taistelussa pidetään hihnan vartta keskeä kiinni ja kuulaa käytetään, kuin taistelu-vasaraa.

Patagonialaisten paraana ruokana ovat tamman liha, kamelikuret, vyötiäiset (armadillit) ja "guanacot". He ovat paljaita herkkusuita ja syövät kaikkea, mitä käsiinsä saavat. Lihaa he keittävät ja paistavat sekä sitä sitte rasvan kanssa syövät. Kahta metsäkasvin juurta ja cardua-artischoken (cynera-cardunculus) kukkia he myös keittävät ja syövät. He käyttävät koiria ja hevosia metsästykseen; mutta eivät syö edellisiä ja jälkimmäisiäkin vasta sitte, kuin ne tulevat kykenemättömiksi työhön. Monet seudut ovat täynnä sarvikarjaa, mutta niiden lihaa ei pidetä tamman lihan arvoisena.

He eivät kasveja viljele elatuksekseen, ja eroavat muista raakalaisista siinä, että he muita enemmän karjanhoidon ja metsästyksen yhdistävät keskenään. Heistä on vielä mainittava, ett'ei yksikään heidän heimoistaan mitään vakinaista maanosaa omista ja että ne vapaasti kiertelevät 40-52 asteen välillä eteläistä leveyttä. He suuresti rakastavat kierteleväistä elämäänsä ja kulkevatkin usein aika kyytiä; onpa esim. sama heimo, joka Syyskuussa oli Magelhaeni-salmen rannikolla, Helmikuussa tavattu Rio-Negron rannoilla, jotka paikat kuitenkin ovat toisistaan 220 maant. peninkulman etäisyydellä. Ne heimot, joilla on sarvikarjoja, eivät näytä mielellään jättävän hyviä laitumiaan, joista kuivuuden tähden siellä onkin suuri puute. Edes ja takaisin kuleksiminen näyttää olevan heidän päätehtävänsä. Metsästykseen he ryhtyvät ainoastaan muun elatuskeinon pettäessä. Silloin heitä keräytyy koko heimo yhteen, muodostavat suuren ympyrän ja, piirin vähitellen pienetessä, kuulillaan kumoavat kaikki eläimet, joita vaan saavat. Heidän koiransa ovat opetetut metsästämään. Saalis jaetaan sitte suhteellisesti perheen väkiluvun mukaan.

Patagonialaisilla on selvempi käsitys omaisuudestaan, kuin Amazoni-virran aarniometsäin alkuasukkailla. Heidän joukossaan on köyhiä ja rikkaita, ja rikkautenaan on hevosia ja koiria. Rikkailla on 40-50 hevosta ja monta tusinaa koiria; köyhillä ainakin 1 eli 2 hevosta ja 1 koira. Muissa suhteissa ei heidän käsityksensä kuitenkaan ole kehuttava. Jos esim. eräs perhe on jo metsästysosansa syönyt, menee jokainen nälkäinen vielä likisimmän, parhaimman naapurinsa luoksi, jolla vielä on lihaa, ja syö kysymättä tarpeekseen. Heidän tapansa ja käsityksensä kuitenkin osottaa, että he ovat saavuttaneet korkeamman sivistyksen (?), kuin Brasilian alkuasukkaat. Heillä on useita hyviä ja pahoja jumaluuksia ja uskovat, että edelliset asuvat suurissa maakoloissa. Nämä hyvät jumaluudet kun maan loivat, loivat he ensin Patagonialaiset maanalaisissa koloissaan, antoivat niille keihäät, joutset, nuolet ja kuulat sekä lähettivät ne maailmaan itsestään huolta pitämään. He uskovat, että Hispanialaisten jumalat ovat heidät luoneet samalla tavalla, mutta antaneet heille keihäiden asemesta joutset ja nuolet, miekat ja kiväärit. Silloin kuin petoeläimet, linnut ja muut pienemmät eläimet luotiin, tulivat ensin pienimmät ja kauneimmat suurista maanalaisista luolista; härät ja lehmät olivat viimeisiä, ja ne hämmästyttivät suurilla sarvillaan niin, että he suurilla kivillä tukkesivat nämä maanalaisten luolain suut, ett'ei sieltä enää muita suuria metsäeläimiä tulisi. Sentähden ei Patagonialaisilla ollutkaan sarvikarjaa, ennenkuin Hispanialaiset, jotka olivat viisaampia ja päästivät niitä reijistä tulemaan, toivat niitä maahan.

Patagonialaisilla on myös aavistus kuolemattomuudesta, sillä he uskovat, että heidän sielunsa kuoleman jälkeen palaa näihin luoliin, siellä oman heimonsa jumaluuksien kanssa asuakseen. Heillä on myös jonkinlainen jumalanpalvelus, joka kuitenkin kokonaan koskee vaan pahoja henkiä eli voimia.