Meren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä kiidätteli kulkemaan: kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja airoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene luikerteli hiljaan itsekseen. Perässä istui neito: se nähtävästi oli Italian ihana tytär. Mustana kuni yö liuhuivat pitkät suortuvansa tuulessa ja silmät tuikkivat kuni tähtien tulet. Hänen vieressään istui nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut valkeilla poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin kaulatuksin ja huulet kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaasen. Joutsenjoukko lensi heidän ylitse. Siivet suhahteli, heillä oli niin kiire; riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla pohjoseen. — Nuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus soaistui, hän vaikeni ja istui synkkänä.

"Mitäs Sinun taas on, armas Antonioni; jokos pilvi taas on peittänyt Pohjantähteni loisteen? Mitäs Sinä suret kun koko luonto autuaana riemuitsee?" — Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: "Katso noita; he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi". "Pohja, Pohja", huokasi neito. "Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi, siellä yön ja pakkasen valta; tässä olet terveyden jällehen saanut, siellä Sinut odottaisi kuolema. Tässä on Sinulla lempi ja siellä…" "Siellä on syntymämaa!" huusi nuorukainen.

1860.

Yhdestoista ilta.

Kuu haastoi: Mä mielelläin käyn lasten makuukammareita katselemassa. He lepäävät niin rauhallisesti, he hymyelevät unissaan niin autuallisesti kuin lampi salon suojassa, jota ei tuuli koskaan pääse vellottamaan.

Kuule mitä kerran näin: ikkunan edessä oli kartiineja, mutta niillä ei ollut kylläksi leveyttä; niiden välille jäi pieni rako ja siitä tirkistelin sisään. — Lyhyisessä sängyssään istui paitasillaan pieni poika. Silmänsä loisti, suu hymyili, posket hehkui. Hän oli niin autuaan näköinen. Kädessä oli hänellä hopeamarkka, ja sitä hän käänteli, katseli. — Se oli ensimäinen raha, jonka omalla työllä oli ansainnut. Ryytimaassa oli rikkaruohoa. Isä oli sanonut: "Ilmari, kitkepäs tämä kukkaislava hyvin puhtaaksi, niin annan Sulle markan!" — Ja pikku Ilmari oli heti ryhtynyt työhön; koko iltapuolen oli latvan vieressä kykkinyt ja rikkaruohoa nyhdellyt, kitkellyt. Työnsä tehtyä oli isältä saanut markan, uuden uutukaisen hopeamarkan. Se kiilteli kimalteli niin kirkkaasti, ettei sitä Ilmari kyllikseen saanut ihaelleeksi. Ei siitä ma'ata pannessakaan hennonut luopua; yhä vielä istui sängyssä markka kädessä. Mitä jos äiti olis nähnyt että Ilmari vielä oli valveilla? Uni jo vihdoin alkoi painaa silmäluomia, näkö himmeni, pää hiljaan vaipui tyynylle, — Ilmari nukkui. Waan markastaan ei luopunut sittenkään; sitä piti, puristeli sormissaan, ikään kuin peläten että häneltä aarteensa ryöstettäisiin. — Hän makasi lieheellä suin. Mitä hän unissa näki? Hän luultavasti ajatteli, mitä hänen mahdottomalla rikkaudellaan piti tehdä. — Huulensa liikkuivat, hän sanoi: "Se, Edvard-raukka, osta sillä leipää itselleis!" Hän ojensi kättänsä; hopeamarkka kilahti sormista lattialle.

Woi lapsen tyytyväistä ja turmeltumatonta mieltä! Kenties tulee Ilmari kerran rikkahaksi, kenties mahdottoman rikkaaksi. Waan nostanevatko hänessä tuhannet koskaan enää niin viatonta iloa kuin tämä yksi hopeamarkka? — Ilmari ehkä tulee anteliaaksi ihmisystäväksi; hän ehkä tulee tuhansia uhraamaan ihmisveljeinsä hyödyksi. Mutta saaneeko milloinkaan enää sitä autuutta maistaa, kuin koska ainoan roponsa päätti köyhälle antaa.

1860.

Kahdestoista ilta.

Ma tulen kosken rannalta, sanoi kuu synkeänä syysiltana: Ilma oli hirveä. Tuuli viuhaeli surkeasti ja ajeli mustia pilvirepaleita taivasta myöten. Kesän viimeiset lehdet karisivat kellastuneena puista ja lentelivät rauhatonna. Milloin vettä hetkeksi herkesi satamasta, tuli lumiräntää, paisunut koski möyryeli kauheasti ja nieli kitaansa vyöryviä mutaisia laineita. — Kosken rannalla seisoi nuorukainen. —