Mä olin hänet tässä paikassa jo ennenkin kerran nähnyt. Silloin ei rajunnut syksyn myrsky; silloin oli tyyni suvi-yö. Hänen vieressään seisoi silloin neito. Nuorukainen lausui: "Hurjaksi minua ihmiset sanovat ja hurja minä olenkin! Kuni tuo koski kallioita vastaan kuohuu, niin kuohuu myös mieleni; koskeksi olen luotu, en taida tyynenä lampena levätä! — Mutta katso, tuossa kosken pyörtehessä on ihana saari. Joka paikasta näissä seuduin on ihmisen armoton käsi koivikot hävittänyt ja kaatanut kaskeksi. Tuo saari vaan rehottaa pyhänä, koskematoinna. Kosken vihainen virta sitä varjelee. — Ole Sä saarein, mä koskena ympärilläsi kuohun, käteni Sinua halaavat ja ei mikään voi rauhaas häiritä!"
He olivat viimeisen illan yhdessä; eron hetki joutui. Nuorukaisen oli maailmalle lähteminen. Koskena hän kuohui maille kaukaisille; hän vieri yhä kauvemmin. Hän kävi ihanoita rantoja, hän kierteli suloisia saaria — ja mielestänsä haihtui se saari, jota oli luvannut varjella. —
Monta vuotta oli kulunut. Nuorukainen oli sattumalta tullut entisille tienoillen. Hänen mieleensä juohtuivat entiset ajat. Hän tiedusteli entistä kultoaan. — Jo oli rakas riutunut, lintu kuollut liikaan huoleen! —
Nyt seisoi nuorukainen yksinänsä kosken rannalla. Tuuli repieli, hajotteli hänen tukkaansa; kylmää lunta satoi paljaalle rinnalle; — hän ei siitä huolinut, ei tiennyt; — hän vaan seisoi ja katseli koskeen. — Mitä hän myrskystä huoli — hänen sydäntänsä vihlaili, repieli omatunnon myrsky; hän ei lumista, ei jäistä tiennyt — hänen sydämessään oli kylmempi jää; hän ei yön pimeyttä huomannut — hänen sydämessään oli epätoivon synkeä yö; hän ei älynnyt karisevia lehtiä — hänen sydämessään lenteli miettehet yhtä rauhatoinna. Hän vaan katseli koskeen. — Lainehet kohoelivat kuni pehmeät polstarit, kuohu lenteli valkoisina höyheninä. — Nuorukaisen silmät loisti: "kas tuossa ma saan lepoa, rauhaa!" Hän katosi kosken kuohuvaan kitaan.
1860.
Kolmastoista ilta.
Paljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta, ja varsinkin sanotaan niiden kaunehimpana olevan, koska kasteen pisara heissä kiiltelee kuni timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessa on sitä useinki mieleni tehnyt näkemään; vaan juuri silloin kun päivän koittaessa kaste kukkihin laskeutuu, täytyy minun aina pois lähteä piilemään.
Kerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja yhdessä niitä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista Te ihmiset kehutten.
Oli vielä talvi, mä kulin lakean kankahan yli. Päivällä oli siinä ollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona; — päivällä oli siinä kuulunut tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli kaikki ääneti. Se oli Siikajoen tanner, palavalla innolla oli tässä Suomen joukko tapellut kotimaan eteen. Se rakkauden liekki oli talven nietoksetkin saattanut kukkimaan; — mihin vaan silmänsä loi, paistoi valkoisella lumella punaisia veriruusuja. — Tätä katsellessani läheni neitonen tappelustannerta; hän asteli kuolleiden seassa; hän katseli, etsiskeli jotain — ja viimein lankesi polville nuoren kaatuneen sotilaan viereen. Sen kupehesta oli punaisia ruusuja valunut lumelle. — Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui kyynelpisaroita; ne tipahtivat veriruusuihin lumella. — Kah se oli kallehin kaste kaunehimmassa ruusussa!
1858.