Suomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta.
(Luvento pidetty Toukokuun 19 p:nä 1860 ylioppilas-huoneen hyödyksi).
Näin haastaa vanha tarina: Luoja maailman alussa kutsui ihmiset kokoon, antaaksensa jokaiselle osan siitä, mitä heidän hyödyksi oli luonut. Kaikki muut joutuivat jaolle; mutta runoniekka salossa kävellen ja hyräellen, ei muistanutkaan määrä-aikahan tulla. Kun vihdoin hänkin paikalle saapui, oli jo kaikki jaeltu mitä maassa, vedessä sekä taivaalla löytyi, ja hänen osakseen ei ollut enää jälellä mitään. Mutta Luojan oli häntä sääli. Maallista hyvää ei hänelle enää tainnut antaa, antoipa unelmien maailman. Siinä runoniekka nytkin, maassa köyhänä ja osattomana ollen, kuninkaana hallitsee; siinä on hänelle kaikki mitä mielensä haluaa.
Samantapainen on Suomen kansankin elämän satu. Yksinäisissä saloissa yleten, leikitellen korpijärvein lainehilla, siitä kasvoi unennäkijä, pilvenkulkija. Mielensä oli jo alusta asti enemmän taipuva ajatteluun ja runoelmin kuin tekoon ja maallisiin vehkeisin. Tämä jo näkyy Kalevalanki runoista, jotka Suomalaisten sankari-aikaa kuvaelevat. Koko kuvauksen pohjana (fond) on niissä kyllä kansallinen aine, Kalevalan taistelu pimeätä Pohjolaa vastaan; mutta kuitenkin kuvaelee runo perheellistä elämää ja luonnon kauneutta mieleisemmin ja runsaammilla, loistavammilla värillä kuin itseä sotaa, tappelua. — Onpa vielä toinenki seikka huomattava. Kalevalan sankarit urhotöitään eivät tee ruumiin voimalla, harvoin torjuvat vihollista miekalla; useimmiten, ainakin silloin kun ei ruumiin voimat vältä, ponnistavat hengen neroa. Sanalla, laululla, loihdulla pakottavat luonnon voimat palvelukseensa ja sortavat vihollisensa maahan. — Mikä eroitus kun tähän vertaamme Skandinavian sankarien sotasaa, retkihin tekohon palavaa mieltä; heillä on käsi, miekka, tappara kaikkena; hengen voimia tuskin mainitaan.
Tämmöisiä olivat Suomalaiset jo luonteeltaan, ja historialliset tapaukset työntivät heidän mieltään yhä edemmä sitä latua myöten, jolle se jo alusta oli poikennut. Perimäisessä Pohjassa viljelyksen rajavartiana taistellen kolkkoa ja kovaa luontoa vastaan, ei ollut Suomalainen vielä kerinnyt saada valtiollista tilaansa oikein perustetuksi ja vakuutetuksi, kun väkevämmät, virkummat naapurinsa hänen kukistivat allensa. Siitä päivin on Suomen kansa ainoasti toisen palvelijana, toisen aseena ollut osallinen maailman tapauksissa. Ja omanki valtiollisen tilansa järestämisessä on hänellä vasta viime-aikoina ollut sanan sijaa. Koko elämänsä sulettiin yksityis- ja perhe-elämän ahtaisin rajoihin. — Mutta jokaisessa turmeltumattomassa ihmis- sekä kansasydämessä palaa sammumaton halu vapaasen työhön ja avaraan vaikutukseen. Semmoisen työn alan on Suomen kansa hakenut ja löytänyt runon kukkaiskedoilla ja opin viljavainioilla. Siinä se on itselleen perustanut vallan, johon ei mikään valloittajan miekka ulotu; siinä hänen nimensä loistaa valaisevana, lämmittäväisenä liekkinä, josko elämänsä muuten mahtavien ja viisasten silmissä näyttäneekin mitättömältä, hyödyttömältä. Suomen kanteleen säveleet tulevat kaikumaan kuolematoinna, katoomatoinna, silloinkin kun viimeisen soittajansa sormet Tuonen koprissa ovat rauvenneet. —
Onkos Suomalaiselle yleisölle tarvis luvetella Suomen runohengen tuottehia?
Jalona ja vankkana kuin Suomen muinaiset korpikuuset ovat Kalevalan runot vuosisatojen kuluessa kestäneet ilkeitä ilmoja, kestäneet viluisia viimoja. — Nälkä usein näännytteli Suomen lapsia, sota söi Suomen urohot, vaan Suomen kansa ei kuitenkaan kuollut, ei kadonnut. Uusia vesoja versoi ikivanhasta juuresta; veristä ja tuhkista virkeni Suomen kansa uudestaan elämään ja sen kanssa säilyivät Kalevalan runot. Nyt ovat ajat muuttuneet. Mitä ei pakkaset, ei nälkä, ei sota ole kyenneet tekemään, sen tekee, sen on tehnyt uusi väkevämpi vihollinen. Wiljelys ja sivistys leviävät päivä päivältä syvemmin Suomen saloihin; kirves kaataa korven kuunikuisia honkia; uudet mietteet, uudet vehkeet ajavat muinaisajan runoja kansan muistista. —
Muinoin muuttui joka tunne Suomalaisen sydämessä suloiseksi säveleksi; ilon, murheen, lemmen ja kaipauksen äänet kaikuivat joka mökistä, joka rinnasta ja sulivat yhteen yhteiseksi hyminäksi. Se oli Suomen laulurunon kevät. Kantelettaressa säilyvät sen suloiset säveleet. — Nyt on jo syksynsä tullut ja hajottanut, karkottanut laululaumat. Muinainen laulurunokin on Suomenniemeltä katoamaisillaan. Ainoasti maamme itäisillä rajoilla, johon ei nykyajan sivistys vielä ole kerinnyt ja jossa laulurikasten Aunukselaisten ja Inkeriläisten läheisyys sammuvaista liekkiä yhä uudelleen sytyttelee, se vielä jotenkin elää.
Se kuitenkin olisi suuri erehdys, jos sentähden luulisimme laulun kokonansa Suomesta kadonneen. Ainakin niissä seuduin maatamme, missä Karjalaisia asuu, pannaan mielellään runopukuun kaikki mitä mieltä liikuttaa. Oulusta Wiipuriin saakka on useimmissa pitäjissä runoniekka jos ei useampiakin, jotka säädyltään ovat talonpoikia tahi maakästyöläisiä ja kaupungeissa työmiehiä. Löytyy siellä täällä runoon taipuvia naisiakin.
Siitäpä laulaa Makkonenkin: