"Yksin laulan, yksin soitan Runoja jo ruostuneita, Lauluja lakastuneita!" Niinpä lauloi laulajamme, Kuuluisa runon kutoja, Wirrenseppä Wäinämöinen Walitellen vaivojansa, Yksinään yrittävänsä: "Ei mua Suomi soitattele, Omat lapset laulattele, Miellytä nykyiset miehet!"
Waan ei vielä virret kaikki Gottlunnin kodissa käyneet Eikä kirjahan kerinneet. Wiel' on lauluja Lapissa, Karjalassa kanteleita, Savossa runon sanoja. Wiel' on vanhan Wäinämöisen Laululuonto liikkehellä Monen poikasen povessa, Monen vaimon vartalossa. Wiel' on soittoja somia, Kanteleita kaunoisia Monen neitosen näpissä, Kaunokaisen kainalossa. Rakkahalla rinnallansa, Ihanalla innollansa Laulelevi lempeästi, Niinkuin alli aallon päässä, Pensahassa pieni lintu, Kansa suuri Suomen maassa.
Muinoin ei ollut runo yhden, vaan koko kansan tekemä; tekijän omituinen mielenlaatu siinä harvoin ilmottihe, ja jokainen sitä laulaessa pani omia lisään. Sentähden ei alkuperäisen tekijän nimestä huolittu eikä sitä pantu mieleen. Näinhän runossakin lauletaan:
En tiedä tekijätäni, Enkä varsin syntyäni! Tuuli lienee taattonani, Ahavainen äitinäni.
Nyt on toista. Runotyöhön ei enää jokainen kykenekään; runotaitoa on vaan muutamilla. Ne joille se kallis lahja on suotu, pidetään suuressa arvossa, ja heidän nimensä elää kansan muistissa. Tätä nimien säilymistä auttaa sekin seikka, ettei runoja nyky-aikana ainoasti muistin säilyttäväksi uskota, vaan tavallisesti leviävät kirjotettuna, tai painettunakin. Itsetkin runosepät pitävät siitä lukua että heidän nimensä mainioksi tulisi. He mielellään antavat runonsa painoon ja muutamat ovat niin turhanaikuisia ja kunnianhimoisia, että esim. muudan Taskinen (jota muuten ei juuri oikeaksi runoniekaksi voi sanoakaan) on runonsa neljä erää lähettänyt Suomalaisen kirjallisuuden seuralle; sillä kun ei niitä painoon viitsitty antaa, miesparka taisi luulla äpärettensä eksyneen metsään. — Onpa niitäkin jotka runokerääjille ovat ominaan antaneet muiden parempain laulajain käsialoja.
Tavallisesti runoniekat eivät ainoastaan ole runolahjoilla etevämmät pitäjäläisiänsä, vaan myös opillakin. Raamatun, joka niin kauvan on ollut Suomen rahvaan pian ainoana tietolähteenä, he tavallisesti perinpohjin tuntevat. Sen tiedon lisäksi on viime-aikoina tullut, mitä sanomalehdistä ja kirjoista ovat saaneet. Tällä opillaan he välistä vähän kopeilevat ja mättävät sitä runoihinsa, arvelematta sopiikos se siihen paikkaan vai ei. — Mitä runoseppäin elämään tulee, niin antavat valitettavasti usein laittajalle sijaa siinä, että ovat viinaan meneväiset. Tähän on varsinkin se syynä, että heitä kaikissa pidoissa käytetään ja siellä runsaasti ryypyillä ravitaan, että muka heiltä laulu paremmin sujuisi. Makuun tultua virvottelevat sitten itseään kotonakin viljakullalla.
Häissä, hautajaisissa, talkoissa ja muissa pidoissa laulamansa runot he tavallisesti paikalla sepittävätkin. Tottuneelle ei ole tämmöinen työ järin vaikea, sillä runomitta on hyvin yksinkertainen ja sisällyksen kauneuteen ei semmoisissa tiloissa niin tarkoin katsota, kunhan runo vaan sujuu sukkelaan. Runonteko käypi siinä sillä lailla, että kaksi miestä penkillä vastakkain istuu, käsi kädessä, ja hiljaan kiikkuen laulaa. Runoniekka laulaa muutamia säkeitä, joita tuosta toinen (puoltaja) kertoo; sillä välillä kerkiää laulaja taas jatkoa miettiä. — Toisinaan sepitetään runoja, varsinkin pilkallisia, oikein miehissä, niin että jokainen panee sekaan, mitä kompia mieleen juohtuu.
Toisia runoja tehdään itsekseen arvelemalla. Maanmiehen työ on sitä laatua, ettei se ajatusta estä muissa aineissa liikkumasta. Synkeät salot ja yksinäiset metsäjärvet, joita talonpoika ulkotöissään näkee, herättävät mielessä runollisia mietteitä ja unelmia. Siinä syntyvät runot niinkuin lauletaan:
Sade saatteli sanoja, Wirttä toista tuulet toivat, Meren aaltoset ajoivat, Linnut liitteli sanoja, Puiden latvat lausehia.
Näiden runoin sepittämiseen menee usein kauvan aikaa, välistä vuosikausiakin. Niin esim. kuuluu eräällä runoniekalla olevan tekeillä runo kirkonrakennuksesta, jota alotti koska kirkon perustuskivi pantiin ja johon yhä uusia värssyjä lisää sitä myöten kuin kirkko kohoaa. Talonpojissa useinkin tapaa erinomaisen tarkan muistin; sillä runoniekatkin pitävät mielessään satoja värssyjä. Kun sitten runo on valmiiksi joutunut ja talonväki, ehkä naapuritkin, pyhäaattona keräytyvät kokoon, niin runoniekka heille uutisensa lukee. Kuulijat sen kohta oppivat ulkoa ja sillä lailla hyvä runo pian leviää ympäri pitäjää, jopa laajemmallekin. Korhosen, Puhakan ja Makkosen runot ovat hyvin yleiseen tutut Suomenmaan itäpuolla ja ovat yli rajankin samonneet niin kauvas kuin Suomen kieli kaikuu. Näillä vaelluksillaan runot vähitellen muuttuvut, niin että toisintoja syntyy. Nyky-aikoina, kun runoniekat tavallisesti osaavat kirjottaa, leviävät runot, niinkuin jo mainittiin, enimmiten kirjotettuna ja eivät enää suuresti muutu.