Huomeisaamu oli tullut, jota odottivat toivottelivat; — he olivat päässeet toivonsa perille; — he olivat siinä maassa, missä ei ole eroa, ei köyhyyttä, ei väkivaltaa, ei katuvaiselle armottomuutta.
1859.
Toinen ilta.
Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten:
Kerran tulin yksittäisellä matkallani perimäisehen Pohjaan, siihen maahan jonka paljas nimi jo hirvittää — Siperiaan. Mä näin Obi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään povehen, jossa häntä odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksittäinen Samojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu oli kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille oli lumi levittänyt valkoisen peitteensä ja leikitteli, pyrytteli pohjan tuulessa. Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen suden ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. — Tässä oli kuoleman ja yön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille maille. Pimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt kumottamasta ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä sätehiään.
Mä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa istui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvokas mies. Kasvonsa olivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja. Silmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti kipeässä rinnassaan. Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä vaan vilaukselta näin hänen silmiänsä, vaan kuitenkin juohtui heti mieleeni, että häntä ennenkin joskus olin nähnyt. — Mutta se oli kaukana tästä, se oli Suomen pääkaupungissa Helsingissä. Matalasta katon alaisesta kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui ulos kadulle. Minä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia nuorukaisia; loistavin silmin ja hehkuvin poskin puhuivat armahasta kotimaasta, toivoistaan ja riennoistansa. Kättä kätehen lyöden vahvaksi liitoksi he lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen edistymiselle, kukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä, kun vaan olis Suomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehtyä he lähtivät, mutta kammarissa asuja seisoi vielä kauvan ikkunan vieressä; hänen huuliltaan kuului rukous: "Anna Jumala voimaa täyttämään mitä olemme luvanneet!"
Minä silloin näin lupauksen, — nyt se oli täytetty. Se rakkauden kipinä, jonka silloin olin nähnyt syttyvän, oli kasvanut sammumattomaksi tuleksi: se hänen oli vienyt kauvas kotomaasta ventovierasten majoille; se hänen oli tuonut tähän vihattuun, kammottuun maahan Suomen kunniaa enentämään. — Ulkona oli kylmä talvi ja pimeä yö; hänen sydämessään suloinen suvi ja valoisa päivä! — Sinä jo arvannet ken se oli! — Ympäri maailman maine kannattaa, kotimaa lukee parasten poikainsa joukkoon nimen — Kastrén.
1856.
Kolmas ilta.
Tänä iltana, sanoi kuu, en ole mitään erinomaista nähnyt; mutta muistooni juohtui yksi yö, jota en milloinkaan tule unhottamaan. Se oli vuonna 1415. Mä kulin Kostnitz'in ijäti muistettavan kaupungin ylitse. — Yö oli lopussaan, vaan päivän koite ei vielä ollut pimeyttä ajanut pakoon. Bodenjärven rannalla näin vanhan tornin; sen seinässä pieniä ikkunareikiä, rautaristikko edessä. Yhdestä niitä pujahutin säteeni tiedustelemaan mitä sisällä olisi. Pienessä suojassa makasi mies huonolla olkivuoteella. Päällänsä oli hänellä munkkipuku; näkönsä oli kalvokas; vaivat ja rasitukset oli posken vaalentaneet; mutta hänen unensa oli rauhallinen niinkuin sen, jonka omatunto ei viasta tiedä.