Oven saranat ulvahtivat: makaaja heräsi. Sisään astui kolme miestä: kaksi rautapaidassa keihäs kädessä, kolmas mustassa munkkikaapussa, mutta päässä punainen kardinalihattu. Kardinali lausui vangille: "Pyhä pappikokous on asiasi päättänyt; tuomios on langennut. Mutta pyhä kirkko on hellä äiti; se ei tahdo lastensa kadotusta; se vielä kerran viimeisen tarjoo Sinulle armoa, jos väärästä uskostas luovut!"
Hiljalla vaan lujalla äänellä vastasi vanki: "Minä uskostani en taida luopua, sillä se on tosi!" — Wihan leimaus välähti toisen silmistä, vaan ei hän virkkanut muuta kuin: "katso!" ja viittasi sormellaan ulos ikkunasta. Wanki katsoi ulos. — Torilla oli näin aikaiseksi tavaton liike. Wäkeä siinä vilskui: mitkä kantoivat keskitorille halkoja, mitkä ne latoivat röykkiöön; kaikki olivat niin ahkerana, niin innoissaan. Ja syrjempänä näkyi vielä paljon muuta joutilasta väkeä; ne puhelivat, haastelivat keskenänsä uutteraan ja viittaelivat milloin röykkiölle, milloin tornille päin. — "Tiedätkö mitä tuo merkitsee?" kysyi kardinali ja katsoi vankia tuikeasti silmiin. Waan ei siinä näkynyt pelkoa! Puna kohosi poskiin, joista viikkoja oli paossa ollut; silmissä paloi taivaallinen tuli ja vanki huusi: "Hanhen Te poltatten, mutta katsokaa tuossa jo lentävi, rientävi joutsen, ja sitä ette saa kynsiinne raadeltavaksi! Wäkevä siipensä sujahtaa ja komeat linnanne kirkkonne rojahtavat raunioiksi!"
Heidän näitä puhuessa oli päivä valennut valkenemistaan. Taivaan itäinen ranta rusotti ja hehkui kuni olisi ollut veressä ja tulessa. Yhtäkkiä välähti kultainen säde, sitten toinen; aamuruskon veristä ja tulesta kohosi päivä kirkkaudessaan ja yön viimeiset hämärät pakenivat sen tieltä. — Muuta en sillä kertaa nähnyt, sillä matkani oli loppunut.
1859.
Neljäs ilta.
Epäilemättä, virkkoi kuu taas eräänä iltana, olet lukenut Cooperin tarinoita Amerikan uudistalolaisista. Sinä olet mielessäis seurannut heitä kaikkiin elämänsä vaiheisin; milloin peltoa korpeen raivatessa heidän väsyneet kätensä vaipuivat, olet heitä surkutellut; Sinä olet vavissut, milloin Indianin hirveä sotakarjunta heitä unesta herätti; heidän tuskansa ja huolensa ovat silmihisi vieretelleet katkeroita kyyneleitä; heidän ilonsa, heidän riemunsa ovat sykähyttäneet sinunkin sydäntäsi. — Mutta tiedätkös että omassa kotimaassais, ehkä omassa pitäjässäiskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria vaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasaloissa? Waan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut sanaakaan!
Kuule nyt mitä minä olen nähnyt. Se oli kesällä 1857. Yö oli kirkas ja valoisa, niin ettei minun vaaleata valoani tarvittu; mutta omaksi huvikseni kulin näkymätönnäkin yhtä hyvin tavallista matkoani. Mä satuin Karjalaan, Höytiäisen tienoille. Siihen aikaan ei ollut vielä tää Suomen kirkkain järvi mutalampena lietereunojen sisällä. Penikulmien avaralle ulottui vielä valtansa ja pitkät, tasaiset lainehensa roiskuivat korkeita, metsäisiä rantoja vastaan. — Tänä yön hetkenä se kuitenkin ei ajellutkaan aaltoja, vaan lepäsi äärettömänä sileänä peilinä. Wälistä vaan kävi yön henki piirtelemässä hienoja väreitä hänen tyyneen pintahansa. Usein olin ennenkin käynyt tätä ihanata seutua ihaelemassa ja silloin olivat silmäni aina pysähtyneet eräälle korkealle voaralle. Siihen ne kääntyivät nytkin. Yltympärillä niin kauvas kuin silmä kannatti, voaroilla, laaksoissa, seisoi vielä männikkö, kuusikko alkuperäisessä synkässä jaloudessaan. Mutta tämä voara oli erinäköinen. Paikottain rehotteli sen kupeilla nuorta koivikkoa, paikottain punerteli, sinerteli aho marjoineen kukkineen; tässä näkyi äsken poltettu musta kaski ruskein reunoinensa; tuossa heristeli jo kellertäväisiä tähkiä kantojen välistä. Harvoja ne kyllä olivat ja huonoja, mutta salolaisen sydän olisi niitä nähdessä kuitenkin iloisesti sykähtänyt; sillä tässä toki oli toivoa. Woaran niskoilla seisoi mökki. Se oli niin huono ja pieni, että Sinä, kaupungin komeihin kartanoihin tottunut, sitä tuskin olisit uskonutkaan ihmisen asunnoksi. Wuoltamattomista hirsistä kyhätyt seinät tukien nojassa; katto hajallinen: turpeiden lomista pyrki ilmi pitkiä valkeita tuohikaistaleita, niinkuin kerjäläisen mekkorepaleesta paitaryysyt. Mutta mustennut savupiippu ja seinää vasten asetetut työkalut todistivat, että tässäkin elettiin ja vaivoja nähtiin. Kenties kävi ilokin toisinaan vieraana tässä ahtahassa asunnossa ja oli ylevimmilläkin tunteilla sijaa tämän matalan katoksen alla! Waan päätä itse!
Minä jo olen kauvan tuntenut tätä mökkiä. Silloin kun sen ensikerran näin, noin kymmenen vuotta takaperin, se oli vastarakettu. Hänessä asui mies ja vaimo. He olivat nuoria; verevässä ruumiissa ilmottihe voimaa ja terveyttä. Mies oli kotitalossa nuorempana veljenä elellyt; mutta naitua läksi vaimonsa keralla salolle ja rupesi omaa tilaa raivaamaan. Ensikesän asuivat majassa; seuraavana tässä jo mökki kohosi, huononlainen kyllä — eihän sitä suuremmaksi ja tarkemmaksi keritty, eikä kyetty saamaan — vaan oltiinhan siinä kuitenkin oman kattonsa alla. Männikkö näkyi tätä outoa rakennusta kammoavan ja pakeni yhä loitommalle. Hänen sijaan siirtyi kirjavaa nurmea ja viherjää orasta. Metsässä yhdistyi lehmäkelloin tiukuuta lintujen lauluihin, ja mökissä karttui vuosi vuodelta pieniä ihmisvesoja emäpuiden ympärillä. Silloin olisit nähnyt, että ahtaassakin majassa ilolla on sijaa!
Waan nyt ei enään ollut niinkuin ennen. Toisna kesänä oli kontio kaatanut kaksi talon lehmää, siitä äissään kun kutsumatta kuleskelivat hänen kankaitansa; suon myrkyllinen henki oli kopristanut miehen ja viikkokausia paraalla työajalla pitänyt tautivuotehella. Mennä vuonna oli halla viljan haaskannut ja viime talvi oli vaikea ollut. Yksi talon jälelle jääneitä lehmiä vietiin jauhoista kaupunkiin; jauhoin jatkeheksi oli petäistä pantu eikä sittenkään riittänyt aina. Minä kun nyt mökin ikkunasta katsoin sisään, näin siinä kalpeita kasvoja, laihtuneita ruumiita; mutta kuitenkin makasivat kaikki rauhallista unta, ja huolettomuutta, melkein ilollisuutta ilmottihe heidän näössään. Johan alkoi vilja kellertää ja kohta päästiin uutiseen, pait talonväkeä näin tuvassa kaksi vierasta lasta; he olivat orpolapsia. Isän ja äitin oli heiltä tauti tänä kesänä ryöstänyt. Lapset olivat nyt mieron tiellä, mieron armoilla.
Näitä katsellessain alkoi näköni himmetä. Mikä siihen oli syynä? — Suon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut unta. Hän nousi lietevuoteeltaan, kulki hiljaan hiipien maita myöten ja levitti koko seudulle valkean sumupeitteen. Hän sitä kääri joka kukkaseen, joka tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta sydänkäpyänsä peittelee. Waan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut; se jäädytti, se kuoletti!