Aamulla varhain heräsi mökissä mies. Hän meni ulos viljoansa ihaelemaan. — Kalpeat kasvonsa vaalenivat vieläkin kalpeammaksi; päänsä painui rinnalle; mieliliikutus näkyi häntä tukahuttavan, mutta viimein sydämen syvimmästä pohjasta pääsi julma huuto. Mitä silmänsä oli nähnyt? — Koko pelto oli valkoisena, ja koittavan auringon säteissä kimaltelivat tähkäpäät niin iloisesti, kuin olisi niissä paha henki itse ollut irvistelemässä.
Huuto oli vaimonki herättänyt; hän tuli ulos… kauvan aikaa ei kuulunut muuta kuin raskaita huokauksia, ja katkeroita kyyneleitä virtaeli pitkin poskia. Mutta sitten miehen näkö kirkastui ja hän pani kätensä ristiin ja sanoi vakavalla äänellä: "Herra on antanut, Herra on ottanut, ylistetty olkoon nimensä ijankaikisesti!" "Amen!" sanoi vaimo kyyneleensä pyyhkien. Ja vakaalla, rauhallisella mielellä menivät takasin tupaan. Siinä olivat lapset jo hereillä. "Isä, meillä on nälkää!" huusivat vanhemmille vastaan. Tuska väänti hetkeksi isän suuta; mutta hän hillitsi itseään. Wakaasti otti kaapista viimeisen leivän ja leikkasi jokaiselle lapselle palasen. Kerjäläiset seisoivat syrjempänä, vaan katselivat tätä halullisilla silmillä. Mies hetken epäeli, vaan sitten leikkasi leivästä vielä kaksi palasta ja antoi ne heille. Sen tehtyä kääntyi vaimoonsa ja virkkoi: "Huomenna täytyy meidän lähteä muualta työtä etsimään; tässä ei enää ole pysymistämme!" — Mitäs arvelet, mahtuuko mielijaloutta matalan katoksen alle?
1860.
Wiides ilta
Siitä jo on kauvan aikaa, jutteli kuu, mutta vieläki hirvittää minua sitä muistellessa. Kristikunta silloin luki 1589:nen vuoden siitä kun rakkauden oppi ihmisille ensikerran saarnattihin. Mä katselin Wienanmeren rantoja, siellä missä se on Kantalahden kaivanut syvälle Suomen maan poveen. Rannalla näkyi ja näkyy nytkin kylä, jolla on nimenä Kantalahti. — Kesä oli kauneimmallaan; sydänyölläkin paistoi ja lämmitteli päivä — pietarinjuhlaa oltiin viettämässä. Tasaisella tanterella kylän edustalla olivat asukkaat kaikki ko'olla. Nuoret pitivät iloista kisaa. Neidot tanhuta tepastelivat ringissä; pojat koettelivat voimiaan. Woi miekkoista sitä ken voittajaksi pääsi! Hurraa huusivat hänelle kumppalit ja neitosetkin kisaansa kesken heittäen lähettivät pulskalle pojalle suloisimpia silmän luontiaan. Wanhat hongikon suojassa istuen katselivat tätä menoa ja muistelivat muinaisia päiviänsä, jolloin jalka juosta jaksoi, polvi norja notkutella. — Wihdoin uupuivat nuortenkin voimat ja lähdettiin levolle.
Kun ei tanterella enää näkynyt ketään, nousi hongan juuren alta mies, joka siinä oli piilossa ollut. Hän oli sotapuvussa ja aseissa. Hän naurahti julmasti itsekseen ja vihelti metsään. Silloin näytti kuin olisi metsä eläväksi tullut; honkien latvoista ja juurista ilmestyi miehiä, julmannäköisiä kuni edellinenkin, miekka vyöllä, keihäs kädessä. Hiljaan hiipien lähenivät kylää; kohta leimahti joka kulmassa huoneita ilmituleen ja hirveä sotakarjunta herätti asukkaat. Palavista huoneista karkasi puolialastomia ihmisiä pelosta hurjana; vaan minne pakenivat: takana oli tuli, edessä vihollinen, joka ei säästänyt, ei armahtanut; miekkansa tappoi, raateli kunne kädet väsyivät. Uusi aurinko ei vielä kerinnyt nousemaan kun somien asuntojen sijassa näkyi vaan tuhkaa ja kyteviä kekäleitä, kekäleiden seassa kärvennettyjä, raadeltuja ruumiita. Rantaa myöten souteli venheitä täynnä verisiä sotilaita, täynnä itkeviä vankeja, täynnä ryöstettyä saalista. — Ja kuka se vihollinen oli, joka niin armottomasti oli menetellyt? Kuule ja hirmu tulee jäykistyttämään jäseniäsi! — Mä kuulin voitto- ja riemuhuudot — se oli Suomen kieltä; mä kuulin kuolevien viime huokauksen, mä kuulin vankien parkunaa — se oli Suomea! Woi hirveätä ja onnettomuutta! Weljet veljiä raatelee! Eri usko ja eri valtaajat ovat heitä niin vierottaneet, etteivät tunne toisiansa. — Kuinka taitaa ihminen erottaa, mitä Jumala on yhteen luonut!
1859.
Kuudes ilta.
Mä äsken kulin Wiipurin ylitse, sanoi kerran kuu ja silloin juohtui muistooni, mitä nyt Sinulle tahdon kertoella. Se oli Syyskuulla, illalla myöhään, mutta ilma oli vielä niin kesäinen ja lämmin, että olis luullut etelämpänä, Saksassa olevansa.
Eikä ollut muutenkaan Wiipurin kaupunki tavallisessa asussaan. Kadut, pitkä silta ja Torkelin vanha torni olivat valaistuna. Jokapaikassa vilskui tunkien ja rähisten ihmisjoukkoja. Weden pinta oli ihan peitetty laivoilla ja veneillä, joiden mastoissa liehui lukemattomia kirjavia lakuja; maalta ja mereltä kaikui riemuhuutoja, naurua ja iloista puhetta; maalla ja merellä kumpueli loppumaton viinan lähde ja pamahutteli sampanja korkkiansa ilmahan.