Wiipuri sinä iltana ei ollut entisellään; se oli juhla-puvussaan; se oli helppo nähdä. Min' en kaupunkia olisi tuntenutkaan Wiipuriksi ensinkään, jos ei Torkelin torni olis seista törröttänyt entisellä asemallaan. Waan sekin oli valaistuna, ikkunoista ja ampumareijistä liehuivat ja paistoivat kynttilät niin kirkkahasti, että näytti kun olisi torni sadoin silmin katsellut tuota outoa menoa kaupungissa. — Semmoista ei ollut torni nähnyt pitkään aikaan. Näin oli muinoin ollut, koska Wiipuri Karjalan ruhtinaana hallitsi. Siihen aikaan näkyi usein suuria ihmisjoukkoja ko'ossa sen ympärillä. Pieliseltä ja Saimaalta, Wuokselta ja Laatokalta riensi tänne Karjalan uljaita uroita. Miekat välkkyi, keihäät haristi, rautapaidat kiilsi, ja päälliköt kallehissa vaatteissa kävelivät joukosta joukkoon miehiä tappeluun kehottamassa.
Se aika oli jo ammoin kadonnut; sota oli kaatanut Karjalan urohot; itse ruhtinas vangiksi viety. Siitä päivin oli Torkelin torni ikävissä ja suruissaan seisonut. —
Taas oli aika nyt muuttunut; taas oli Wiipuri tullut Karjalan ruhtinahaksi; taas kulki Pieliseltä sekä Saimaalta, Wuokselta sekä Laatokalta uroita sen luoksi; ei enää rautapaidoissa sota mielessä, vaan rauhan askareissa, maansa lahjoja ulkolaisen tuomisihin vaihtamaan. Nyt juuri vietettiin Wiipurin kruunausjuhlaa, Saimaan kaivannon avausjuhlaa.
Jo Torkelin torni oli pitkällisestä unestaan herännyt; se näki entisen ajan palanneen: ilo loisti sen silmistä, se loisti yhä kirkkaammin, — yht'äkkiä se leimahti ulos, — torni oli ilmitulessa! Korkealle ilmahan kohosi leimu, avaralle sinkoeli kipunoita, ilmoittaen maille, mailmoille, että Wiipuri taas kruunattiin Karjalan ruhtinahaksi!
1858.
Seitsemäs ilta.
Mä tulen Wienan vienoilta vesiltä, sanoi kuu. Siinä missä Tundran tytti Pinega lankeaa Wienanvirran sylihin, näin rantatörmällä hautakummun. Maantie kulkee kummun sivutse. Sitä katsellessain tuli siihen karahutti uhkea troika. Aisahevoinen tepasteli ylpeästi pää pystyssä, ja syytähän sen olikin ylpeillä, kun hänen kannettavaksi oli uskottu korkea vemmel, jossa iso kello kululle rämpätteli tahtia. Kadesilmin katselivat tätä kunniata sivuhevoset; he laukkaelivat kaikin voiminsa ponnistaen ja pyrkivät aisahevosta edelle; vaan mikä auttoi, se yhä vaan pysyi rinnalla. He välistä haukahtelivat sitä kaulaan puremaan, vaan silloin partasuu kyytimies aina tempaeli ohjakset tiukemmaksi ja siimansa huiskahteli katehia selkään. — Re'en kuomassa istui herra; kumpua kun tultiin lähemmäksi, hän katsahti ulos ja kysyi mitä tuo olisi. — "Kah, se on kurgan, herraseni", vastasi kyytimies. "Se on niitä Tschudihautoja. Näissä maissa, näet, muinoin asui rikas ja mahtava Tschudin kansa, jolla oli kultia, hopeita aitat täynnä ja mammontia, sopulia karjana. Iso äiti Novgorod kun tänne alkoi levittää valtaansa ja pyhää uskoamme, he ylpeät pakanat eivät ruvenneetkaan niskojansa notkistamaan vieraan vallan alle, vaan vetäysivät aarteineen päivineen maan alle asumaan. Siinä elävät vielä nytkin. — Jos, isäseni, päivällä tämmöistä kurgania kaivelisit, et löytäisi mitään; mutta tulepas tänne yöllä, varsinkin juhannusaattoona, niin palaa kummun päässä sininen liekki, ja jos raosta uskallat tirkistellä sisään, niin he ovat siinä pöydän ääressä pikaria kallistamassa. — Näin vanhat ainakin haastavat; minä en sitä ole nähnyt eikä kukaan nykyisestä miespolvesta! yrittihän kerran Pietarilainen yöllä mennä heiltä aarteet anastamaan; vaan mitenkäs hänen kävi? Hän löydettiin aamulla tundralta nurinniskoin. Se on ihan tosi, ukko-vainaa sen meille lapsille aina jutteli!" Ja ikään kuin peläten että puheensa olisi saattanut herättää jotakuta näitä Tschudihaahmoja, kyytimies risti silmiään ja sivalsi troikaansa siimalla. Hevoset karahtivat neliseen ja nuolena katosi reki metsään.
Mutta kyytimiehen tarina oli minussa muistoja herättänyt. Ammoisten aikain haahmoja alkoi häämötellä silmäini edessä. Olinhan tässä ennen käynyt, käynyt silloin koska Tschudi vielä oli tämän maan ainoana haltijana. — Eräänä yönä näin rannassa ison veneen, joka köydellä oli kiinnitetty honkaan. Tavaroita siinä mahtoi olla paljon ja kalliita, sillä vene ole melkein laitoja myöten vedessä, ja teljoilla näkyi joutsia, miekkoja varalla, jos vihollinen tulisi ryöstämään. Weneessä makasi muutamia miehiä, toisia rannalla. He olivat kaupparetkeltä tulevia Tschudeja, jotka tässä pitivät viimeistä yölepoa; huomenna piti heidän olla kotona, huomenna piti heidän Jumalan tempelissä kiitosuhria teurastaa. Kaikki uinaelivat sikeätä unta; ei vartiatkaan enää olleet valvehilla; he olivat päivän soudusta väsyksissä ja mikä hätä nyt enää voi tulla, kun jo melkein kotirannassa oltiin! — Muu väki makasi taivaan kannen alla, mutta nuorella päälliköllä oli suojana lämmin, kirjoilla koristettu huopateltta, itäisen ruhtinaan lahja. Siinä hän lepäsi; suunsa myhäeli niin autuallisesti. Mitä hän unessa näki? Hän näki naapurin ihanata tytärtä, joka hänen sydämeensä oli semmoisen tulen sytyttänyt, ettei sitä olis saattanut sammuttaa Jäämeren jäät eikä Pohjoistuulen viluinen viima. — Hänen kotinsa oli köyhä; hän ei jaksanut suorittaa isän vaatimaa naimishintaa. Sentähden oli
Wierryt maille vierahille, Kulkenunna kaukaisille Kullan kiiltävän hakohon. Hopeiden helisevien.
Nyt oli paluumatkallaan itämaista, vene täynnä kultaa, täynnä kallista tavaraa. Unessa hän jo armahansa näki — se hänelle kavahti kaulaan — se huusi hänen nimeään — hän heräsi. — — Ei häntä armaan käsi likistänyt, ei armaan ääni kutsunut — se oli vanhan uskollisen palvelijansa kova käsi, äreä ääni, joka häntä unesta herätti. "Ylös isäntä! Miekka käteen! Norjalainen on päällämme!" — Nuori päällikkö kavahti jaloilleen ja töytäsi teltasta ulos. Siellä jo riehui tappelu tuimimmallaan. — Wartiat kun nukkuivat, oli Norjan vikingejä kenenkään älyämättä karannut päälle. — Ensisäikähdyksestä toinnuttua Bjarmit tekivät lujaa vastarintaa. Wikingein etupäässä tappeli nuori uros rautaverkko ryntäillään, kiiltävä kypärä päässä. Mihin tapparansa iski, siihen kaatui mies kuni honka ukkosen nuolesta. — Häntä vastaan riensi Bjarmein päällikkö; kohta seisoivat vastakkain. Bjarmin miekka välähti ilmassa, — mutta rauta-verkkohon kilahti kappaleiksi. — "Ei auta Bjarmin taika hyvää terästä vastaan!" huusi vikingi. Tapparansa viuhahti ja halkaisi Bjarmin pään kaulaa myöten. — Tässä on hänen hautakumpunsa. Monta yötä näin sitten siinä itkevän neidon. Waan hänen kyynellähtehensä on jo kauvan kuivana ollut! — Koko Bjarmin kansa on jo ammoin rauvennut, kadonnut! Se elää vaan valloittajainsa muistossa, tarinoissa!