1860.
Kahdeksas ilta.
Kuu jutteli: Helsingin kaupungissa on mereen ulos pistävä niemi nimeltä Katajanokka. Talot siinä ovat huonoja rähjiä vaan ja asukkaat köyhää työväkeä. Yöllä ei siihen jokainen uskaltaisikaan mennä, sillä kummia hoetaan olosta ja elämästä siellä. Minunpa pisti mieleen tuota kerran käydä katsomassa. — Oli kirkas talviyö. Tarkastellessain kaikkia keksin pikkuisen puolihajonneen mökin ikkunasta valoa. Ikkunalasihin oli pakkanen kuvannut monenmuotoisia eriskummaisia kukkia, vaan oli sijaa kuitenkin läpi tirkistelläkseni mitä sisällä tapahtui. — Jos oli huone ulkonäöltään huono, niin eipä ollut sisuskaan parempi! Seinät noessa, lattia likainen, nurkassa pieni kirstu, kolmijalkaisella tuolilla vaaterepaleita, ja matalalla vuotehella makasi tyttö, joka ei suinkaan vielä tainnut vanha olla, mutta taudista ja kurjuudesta oli niin laiha ja rypistynyt, että oli sääli nähdä. — Wuoteen vieressä seisoi pappi; minä hänen tunsin: hän on perin oppinut mies ja saarnataidoltaan kuulu. — Hän näytti kuolevaiselle kuinka synnillään oli ikuisen kadotuksen ansainnut ja kuinka katumalla ja uskomalla vieläkin voisi päästä armoon. Hän puhui ja koreina kukkasina kumpueli lausehet hänen huuliltaan, mutta mielensä oli kaukana; — hän olis suonut jo pääsevänsä tästä synnin ja kurjuuden pesästä kotiin, missä nuori rouvansa häntä ikävöitsi tulevaksi. Sairas kuulteli puhetta, mutta levottomasti vilkkuivat silmät sinne tänne ja jääkukkaset ikkunassa kimaltelivat valossain niin eriskummallisesti, kasvaen hirveän suuriksi! — Työnsä tehtyä pappi läksi pois ja kohta sen jälkeen astui sisään vanha, nähtävästi köyhä akka. Tullessaan hän lempeästi tervehti sairasta; esiliinastaan kukkasia ottaen, antoi ne sairaalle käteen ja hymyili nähdessään kuinka tämä ne ilolla katseli. Sitten istausi vuoteen viereen, juuri siihen missä pappikin oli seisonut, ja alkoi puhua sairaalle. Hän puhui samaa kuin pappi, vaikk' ei niin koreilla lauseilla, — mistäkös köyhä oppimaton akka net olis saanut, — puhuipa sydämensä tunnosta, vakaasti ja lempeästi katsoen sairaan silmihin. Ja tämä kuulteli hartaasti, käsissään pitäen akan tuomia kukkasia; kyyneleitä herui silmistä, mutta muotonsa kirkastui yhä rauhallisemmaksi…
Ikkunalla oli avattu kirja. — Mä katsahdin ja luvin: Jos ihmisten ja enkelein kielillä puhuisin eikä olis minulla rakkautta, niin olisin kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen! — Ja jos prohveteerata taitaisin ja tietäisin kaikki salaisuudet ja minulla olisi kaikki usko, niin että vuoret siirtäisin, vaan ei olis minulla rakkautta, niin en mitänä olisi!
1859.
Yhdeksäs ilta.
Oli joulukuu. Muutaman päivän perästä piti minun mennä omaisten seurassa joulua viettämään. Mä istuin kirja kädessä. — Mä sen viskasin pöydälle ja otin toisen; vaan ei sekään ollut minulle mieleen. — Ajatukseni ei pysyneet luonani; ne riensivät edelle kotihin, armaasen kotihin. — Mä herkesin lukemasta ja katsahdin vanhaan ystävääni kuuhun, arvellen eiköhän rupeaisi tarinoilla lievittämään ikävääni. Kuu heti arvasikin mitä minulla oli mielessä, ja alkoi tarinoida:
Mä tulen Pohjanmeren sopukasta, siitä missä mutainen Elbevirta meren kirkkaita, viherjäisiä aaltoja tulee sokaisemaan. — Tuuli oli kauvan maalle ollut, vaan äsken kääntynyt luoteiseksi, ja kymmenittäin rienteli nyt laivoja Elbensuuhun päin. — Minä rupesin yhtä katselemaan. Mastot olivat huipulle asti valkeissa vaattehissa; purjeet tuulta täynnä ja kohossa; kokka hyrskien halkaeli aaltoja, ja pitkä vako vaahtoeli laivan jälessä. — Puoli väkeä oli kannella vahdissa. Nojassa kokkapuuta vastaan seisoi nuori merimies. Haletaksehen täytyi ja kohoeli rintansa toivosta; silmänsä paloivat ja katselivat vilkahtamatta eteen päin. Siinä häämötteli jo taivaan äärellä matala rannikko. Se kohoeli, se läheni; mutta nuorukaisesta näkyi laivan joutusa juoksu olevan etanan matelemista. Hänen ajatuksensa olivat lentäneet, kiitäneet edelle; he jo olivat ennättäneet siihen matalaan hiekkaluotoon, jossa hän oli syntynyt, kasvanut. — Hän mielessään jo näki hietikössä heiluvaa rantakauraa. Hän näki lampaat pienoisella nurmikedolla; hän näki potaattimaan, jonka kukkasia lasna oli maailman kaunehimpina pitänyt. Tuossa oli hänen isänsä mökki: seinät särkynein laivain jäännöksistä kyhätyt; tässä musta, tuossa punainen lauta; oven päällä paistoi kullattu onnen jumalatar, entinen kokkakuva, jota hän lasna oli ihmetellyt, kuinka se taisi seisoa ympyriäisellä pallollaan. Tuossa oli ranta, jossa oli keräellyt kirjavia hauroja ja näkinkenkiä. Tuossa vene, jossa isän kanssa usein oli väkeä laskenut lainehia myöten. —
Mä tiesin nuorukaisen kodin. Noin kaksi kuukautta takaperin, syyspäivätasauksen aikaan, olin siellä käynyt. Kauhea myrsky raivosi silloin; Jäämerestä asti samosi tuulen tuima henki sutena ulvoen. Hurjana pakenivat sen edessä taivaan mustat lampahat, peloissaan milloin hajoten, milloin pakkautuen suuriin laumoihin. Niiden lomista pääsivät säteeni tirkistelemään mitä alaalla tapahtui. — Koko meren väki oli nousnut sotaan. Pitkissä rivissä ryntäelivät aallot rantaa vastaan; ensimäiset murtuivat ja vaipuivat; mutta toisia yhä tuli jälestä; kaatuneitten hartioille nousten ryntäsivät edelle. — Jo olivat voittamassa; — jo koputtelivat mökin oveen; jo tärähyttelivät ikkunain luukkuja. — Luukun raosta katsoin sisään. — Pöydän ääressä istui vanhanlainen vakaannäköinen mies lasisilmät nenässä, ja luki ääneen kokolehti-raamatusta. Pöydän toisella puolla istui vaimo lapsi sylissään, toinen vieressä. — Entisiä suurempi laine kolahti seinää vastaan ja tärähytti koko mökin. — Waimon kasvot vaalenivat ja lapset säikähdyksissään vavisten peittivät kasvonsa äitin sylihin. Mies herkesi lukemasta ja lausui: "Elkäät armaani pelätkö! Me olemme Jumalan kädessä; Hänen tahdotta ei taida hiuskarvaakaan päästämme karista! — Ja sitten", lisäsi hän hymyellen, "olemmehan ennenkin tämmöisiä öitä nähneet, ja aina on myrsky viihtynyt ja aallot asettuneet jälleen".
Mä jatkoin matkaani. Kolme päivää rajuttua myrsky viihtyi niinkuin vanhus oli vakuuttanut. Ma tulin katsomaan miten luodolla jaksettiin. — Poika raukka! Kun kotisi tulet hakemaan, niin näet meren lainehtivan sen sijassa! — Monta aaltoa kumpuna kohoaa, — vaan mikä niistä on vanhempies, sisaries hautakumpu? —