Laadultansa ovat Makkosen runot enimmiten opettavaisia; hän niillä tarkottaa säätynsä valistumista, väärien luulojen häviämistä ja tapain parannusta. Tämä runolaji tahtoo aina olla kuivan- ja kylmänlaista, koska hänessä älyllä on enemmän valtaa kuin tunnolla. Mutta Makkosen opetusrunoja lämmittää se, että niissä selvästi näkyy kuinka hartaasti hän soisi rahvaan edistymistä ja sivistymistä; Makkosen opetusrunoja tekee viehättäväksi elävä kuvaustaito, hilpeä, leikillinen, usein vähän pilkkaelevainen esitystapa ja monet ihanat vertaukset. Runossaan "Wiinan töistä", jonka tähden pääsi Suomen kirjallisuuden seuran jäseneksi, hän viinaa ikään kuin ihmistä puhuttelee, moittien kavaluudesta sekä konnankujeista:
Waikk' oot kaunis katsannolta, Aivan loistava lasissa, Niin on myrkky mielessäsi Niinkuin kärmehen kavalan. Waikka kautta kaulavarren Wiina vatsahan valuvi, Kohta päähän kohoaapi, Asti aivoihin ajaikse.
Tuosta surkuttelee viinapannua, muka viinan äitiä, kun sikiönsä pahain töiden tähden on vankeuteen pantu ja saanut kruunun tämppelin poskeensa. — Runosta "Saimaan kanavasta" on hän matkalaisen puheesta Matin talonpojan kanssa ilmottanut Savolaisten toivoja siitä vehkeestä. Runossa "Ukkosesta", jossa pelkääväisille lapsilleen selittää tämän ilmiön syntyä, on kaunis luonnon-kuvaus.
Semmoisissa runoissa, joissa itse ainekin on runollisempi, ilmottaikse Makkosen runolahja vielä sulavammin. Niin esim. runoissa: "Suomen kielestä" ja "Ei oo yksin elänyttä"; samate laulussa "Suomen kielestä" ja runossa "Punkaharjusta", jos se nimittäin olisi hänen eikä Kymäläisen tekemä.
Kolmas Helsingissä kävijöistä oli Antti Puhakkaa[katso: H:fors Morgonblad 1845]. Omaa arveluansa myöten pitäisi hänen olla Ruotsalaista aatelissukua, joka IX:nen Kaarlen vihaa muka olis pitänyt paeta Pielisjärven autioille rannoille. Sieltä olisi sitten Puhakoita haara levinnyt Kontiolahdellekin.
Siellä syntyi Antti v. 1819. Isänsä oli toimellinen, totinen ja ankara mies, jonka vähintä silmän-iskuakin lapset tottelivat. Hän ei laiskuutta ja joutilaisuutta millään muotoa suvainnut. Ennenkuin Antti vielä työhön kykenikään, otti hänen isä mukaansa metsään ja siellä työtä tehdessään pani pojan likitienoilla edestakasin astumaan, ettei hetkeäkään saisi loikkua ja vetkehtiä. Työssä oli isä kaiken ikänsä viettänyt; työssä, kirves kädessä, kuolikin.
Antti peri Heinävaaran vasta aletun uudistalon, vanhan talon oli isä jo eläessään antanut vanhemman poikansa haltuun. Nyt alkoi aika, joka Antin voimia koetti. Melkein lasna, 15-16-vuotiasna, oli nyt tullut ala-ikäisten veljeinsä holhoojaksi, ja isännäksi taloon, joka äsken oli Tapiolta vallotettu.
Mitenkä hänen piti tulla toimeen? Kykeneisikö kantamaan kaikkia niitä vaivoja, jotka hänen edessä oli? Näissä miettein käveli synkässä salossa, kolkossa korvessa ja tuska painoi hänen sydäntänsä. Mutta yhtäkkiä tuntui kuin olis jää hänen rinnassaan puhkennut ja siitä kumpusi runo, josta tähän panen kappaleen.
Entisiä muistellessa.
Näitä laulan laulunani, Wierettelen virsinäni, Kasvinaikoja katalan. Isä heitti itkemähän, Äiti tänne ärjymähän, Weikko laittoi vieremähän Maalle muulle mustemmalle, Pellolle peripahalle, Tuolle kallion karille, Kivikolle, kunnahalle, Joss' ennen metsän petoset, Möröt louhessa möräsi, Karhut kiljui kankahalla. Noissa mustissa metsissä, Haikeoilla halmemailla Peurat juoksi joukoissansa, Porot poikia tekivät. Läksi sinne, läksi tänne, Mustat puut mukana kulki, Hongat huojui kumppalina: Rimmit suuret liikkumatta Korvet kylmät kuokkimatta j.n.e.