Muita Savon runoniekkoja niinkuin Wilho Laitinen Suonenjoella, Pietikäinen Pielavedellä, Iivanaiuen Nilsiässä, Savolainen Kuopiossa j.m. mainitsen vaan sivumennessä ja käännyn kuuluisaan Olli Kymäläiseen. (katso: Suomet. 1855 ja H:fors Morgonblad 1845.)
Hän syntyi v. 1790 ja eli kaiken aikansa Heinäveden kappelissa. Kauvan aikaa oli myllärinä Karvion hovin tiluksilla. Muutamia vuosia ennen kuolematansa tästä virasta luopui ja muuttui torppariksi. Mutta maanviljelys ei ollut hänelle mieleen; sen toimen heitti kokonaan vaimolle ja lapsilleen; itse vaan nikkaroitsi ja sepitteli kaikellaisia koneita, johon hänellä oli erinomainen taipumus. Hän kuoli v. 1855. Waikkei pitäjän mahtavia ollen, pidettiin hän kuitenkin suuressa arvossa. Koti-elämässä ei ollut aivan onnellinen; sillä pikainen, kiukkuinen luonteensa teki hänen usein tylyksi perheelleen. Runoelu sujui häneltä hyvin helposti ja sulavasti; varsinkin kuvaeli hän luonnon ihanuutta niin lämpimellä tunnolla ja taitavalla kädellä, että sen tautta epäelemättä ansaitsee ensimäisen sijan tään vuosisadan runosepissä. Kymäläisellä oli myös kaunis ääni ja hän laulua hartaasti harjotteli. Pahaksi onneksi ei hän osannut kirjottaa ja runonsa ovat kenenkään korjaamatta kansan muistista karisseet ja kadonneet. Lauluveljensä Sormunen, joka ennen aikaan kuuluu enimmät osanneen, on naidessa kerettiläisvaimolleen luvannut semmoisiin muka jumalattomiin renkutuksiin enään ei puuttuvansa, ja onkin ne melkein kokonaan unhottanut. Säilyneistä on erinomattain kaunis:
Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta.
Laulan riemusta runoja, Ihanan ajan ilosta Tahdon muille muistutella. Mutta kuinka Sulle suuri Luojani, Isä ihana, Minä taidan mitätöinnä, Minä suuri synnin orja Sanat uhriksi sanella, Kiitosvirttä veisaella Tästä vuodesta hyvästä, Kesän kaunihin tulosta, Jonk' on suonut suuri Luoja Meidän ihmisten iloksi, Meidän vaivaisten varaksi. Jot' ei nähnyt nuori kansa Eikä varsin vanhat vielä Muista näitä nähnehensä. Kerran kun kesäksi lähti, Taittoi talvelta purimet, Pakkaselta paksut niskat. Itse ilmakin ihastui, Lämmin läihkyi taivahasta, Aurinko varisti paistoi; Lumet lähti, maat sulivat, Wirrat aukesi äkisti. Eipä viikon viipynynnä, Tuskin viipyi viikkokautta, Metsä kun puki pukunsa, Weti verkavaattehensa, Silkkimanttelin sivalsi. Niitty oli neito nuori Kaunistettu kukkasilla. Kaikki karja laitumella Iloitsevi itseksensä, Että heitä Herra auttoi, Heitä vankia vapahti Elämälle entiselle, Ihanalle, iloiselle. Kaikki karjakin vedestä, Kalat nousi katsomahan Kesän kaunista tuloa. Tetret kuusissa kukersi, Kotkat katsoi kallioilta; Pienet linnut pensahilla Kaikki istuvat ilossa, Wisertävät virsiänsä Luojallensa kunniaksi.
Itsekin talon isäntä, Talonpoika taitavainen Arveleepi aikojansa, Kyseleepi kyntömiestä, Alkajaapi aatrojansa, Kyntövärkkiä kyhätä. Ollut ei sitä oritta, Tamman varsoa talossa, Jot' ei viety vainiolle. Itse niin talon isäntä Kylvii sitten siemenensä: Ahot ensin, maat perästä. Itsekin Isä Jumala Siihen antoipa apua, Kaunihimman kastehensa, Että lämpimen lähetti. Itse aurinko ilosta Paistoi paljon lämpimemmin, Kuin on muinoin monna vuonna, Että kasvoi kaikki paikat, Kaikki kuivat kankahatkin, Kaikki kallion kolotkin, Wuoren rotkot ruohokkaiksi. Kaikki kukkaset kedolla, Kaikki niityt potkomailla, Laihot laaksoissa iloitsit Kasvantoa kaunihinta. Ei nyt halla haaskannunna Eikä ruoste raiskannunna. Waan kun kaikki kasvanunna Täysinäisnä tähkäpäänä, Antoi Herra taas apunsa, Itse ilmansa asetti, Että ihmiset ilolla Niitä kyllä niittelevät. Että kykkyjä kylillä On ja aumoja ahoilla, Pieleksiä pellon päässä. Sitä ei ole sisarta, Ei sitä emosen lasta, Joka saattaisi sanoa Ruokapuolen puuttehesta, Waikka niit' on varsin harvat, Joilla tapana talossa Kiitosvirttä veisaella. Kaikki kukkaset kedolla, Kaikki päänsä kallistavat Luojallensa kunniaksi; Miks' ei mekin ihmisraukat Saata suullamme sanoa, Luojan töitä tutkistella; Kosk' on Luoja meitä luonut, Luonut luontokappaleita Wielä muita viisaammaksi; Kielen antanut puhua Että järjen ymmärrellä!
Tätä suloista luonnonkuvausta lukien myöntänee jokainen Kymäläisen suurta runolahjaa, josko ei kokonaan suostuneekaan siihen, mitä prov. Runeberg hänelle sanoi: "Jos Sinä Olliseni kirjottaa osaisit, niin tulisi Sinusta paljon etevämpi runoseppä kuin minä olen!" Tämä kuuluu tapahtuneen syksyllä 1845, koska Kymäläinen Helsinkiin matkatessa kävi Porvoossa. Siihen aikaan oli Helsinkiin tullut eräs Budkovski prov. Lönnrotin muotokuvaa maalaamaan; muutamat Suomen runollisuuden ystävät silloin päättivät samalla miehellä maalauttaa muutamia runoseppiä. Ylioppilas Cajander lähetettiinkin heti semmoisia hakemaan ja toi heitä kolme: Olli Kymäläisen, Pietari Makkosen ja Antti Puhakan. Sekä Porvoossa että Helsingissä otettiin heitä kohteliaasti vastaan ja pidettiin hyvänä. He vietiin katselemaan kaikkia mitä vaan erinomaista oli nähtävänä; he käytettiin ylioppilasten kokouksissa; heille pidettiin suuria juominkeja. Joka paikassa he lauloivat runojansa ja Kymäläinen kantelettakin soitti. Tästä matkastansa ovat tehneet runoja, joista lystillä tavalla ilmottavat ihastuksensa kaikista näkemistään ihmeistä, sekä ilon ja kiitollisuutensa hyvästä kohtelusta. Näistä on runo Punkaharjusta (Kymäläisenkö vai Makkosen tekemä on riidanalaista) niin kaunis, ett'en sitä voi olla tähän panematta.
Runo Punkaharjusta.
Oli kerran miestä kolme, Jotka sattuivat Savosta Kulkemahan kuuluisahan, Haluisehen Helsinkihin. Tuunan salmehen tulivat, Joss' on saari salmen suussa, Wirstantolppa toistajana. Yli salmen saatettihin Sille puolen Punkaharjun. Astuivat ylämäkehen, Katsomahan kartanoita, Jotk' on ruunu rakentanut. Kääntelekset, katselekset, Istuvat, ajattelevat, Kuuntelevat kukkumista, Kesälinnun laulamista: Kuinka siinä linnut lauloi, Linnut lauloi, metsä soitti. Antoi aurinko ilonsa, Päivä paistoi pitkin nientä; Siitä koko luonto liikkui, Ilma silmissä iloitsi, Ilahutti ihmiskunnan. Kaikki näitä katsellessa, Läikkyviä lähtehiä, Järven, lahden lainehia, Kerran vielä keskenänsä Miehet mielestä hyvästä Puhelevat puolestansa! Kun ois tässä kukkasia, Lehtipuita lempehiä, Oksakaan omenapuuta, Oisipa osa hyveä Paratiisin maan paria, Aatamin asuntomaata! Tuosta kärryihin kävivät, Rupesivat rattahille: Ratas vieri tietä myöten, Aatos Luojan töitä myöten. Ajoit siltoa sinistä Sekä harjua haluista, Joss' on puista portti tehty, Katuvarret kaunistettu. Tämä silta on silloin tehty, Kun on kuu kokohon pantu, Kun on aurinko alettu, Laskettuna maan perustus. Wiel' ei vaivu vuoliaiset Eikä arkut alta murru.
Kymäläisen matkakumppaleiksi mainitsin Pietari Makkosta ja Antti Puhakkaa.
Edellinen [katso H:fors Morgonblad 1845] syntyi v. 1785 ihanassa Hanhijärven talosta Kerimäen pitäjää. Nuoruutensa ynnä osa miesikäänsä kului vaivoissa ja köyhyydessä, mutta sitten pääsi varakkaaksi. Äitiltään oppi lukemaan ja sai semmoisen halun kirjoihin, että ahmaeli kaikki mitä sai käsiinsä. Kun sitten kirjottamaanki oli oppinut, heräsi hänessä, niin kertoo itse, halu kirjoja itsekin laittelemaan. Lukiessa ei milloinkaan umpisilmin uskonut mitä kirjoissa sanottiin, vaan arveli aprikoitsi itsekin asiaa ja tutki sopiko kirja-oppi kokemuksen kanssa yhteen. Minkä tällä lailla todeksi oli havainnut, sen pani runoihin muillekin opiksi. Runoja ja lauluja hän varsinkin luki mielellään, josta sai kauneudelle herkän korvan ja tunnon. Ensimäisen runonsa kirjottaessa oli jo 59 vuoden vanha. Aihe siihen oli seuraava. Makkosen kotikylään tuli runoniekka nimeltä Kokki, joka oli juoppo ja koirankurinen. Tämä teki sielläki temppujaan ja Makkonen rankaisi häntä pilkkarunolla. Waan ei toinenkaan ääneti ollut ja tästä nousi julma runokahakka, jossa toisiansa armottomasti parjaelivat. Wiimein sopivat jälleen ja Makkonen ei sitten ole kellekään antanut runojaan Kokista; tälläpä semmoista mielijaloutta ei ollut laisinkaan. Makkonen oli seuduillaan hyvin mainio taidoltaan, jota aina käytteli lähimäisten hyödyksi. Todistus siihen arvoon, jossa häntä pidettiin on se, että kuudennosmieheksi pantiin ja että kirkkoa rakettaessa sai kassan holhottavaksensa. Hän kuoli v. 1858. Poikansa Antti on keskievarina Anttolassa Savonlinnan ja Punkaharjun välillä, ja näkyy isän runolahjaa vähän perineen.