Ken vaan Rautalammilla on käynyt, ei ole voinut olla huomaamatta Pentti Lyytistä, Toholahden keskievarin pientä, lystiä isäntää. Ukko on näöltään eriskummallinen. Wartaloltaan on hän vähäinen mutta laihanlainen (hän sanoo itsensä lyhyeksi Lyytiseksi, pieneksi Pentiksi); oikean käden sormet ovat kaikki käppyrässä (ukko leikillään sanoo herrain net semmoisiksi kopristelleen): harmaat hiukset valuvat hartioille asti; silmät punaiset ja aina kyyneleissä, vaan elävät ja hilpeät; koko mielenlaatunsa sekä puheensa leikillinen. Runoelmissaan, joita usein kirjottaa virsikirjan runomittoihin, ilmottaikse sama leikillisyys ja vähän teeskelty lapsellisuus kuin ukon luonteessakin. Paraita on runonsa "Keskievarin viran painosta", josta tähän panen kappaleen.
Jos on viljoa virassa, Jos on myötä mynttiäkin, Niin on piikit pistäväiset Wiran vieressä vihaiset. Keisarill' on kelpolailla Kunniata kuuluisata, Waan on harmi hartioilla Walvottaissa valtikasta. Samoin sattuupi Savossa: Wireätkin virkamiehet Saapi harmista haleta, Kun ei jaksa jaaritella Kiirehesti kirjotella. Kaikk' on kestikievaritkin Paljon joukon palvelijat. Saavat valvoa varahin, Juosta juuri joutuisasti Yöt ja päivät pääksytysten; Saapi siinä saappahatkin Kujasilla kunnon kyydin Winkaiseepi virsut vielä Kipeästi kiirehessä. Yksi huutaa halikkata, Toinen voita voivottaapi, Yksi toivoopi tottia, Toinen tahtois punssipullon, Joku kaipaa kahviakin, Toinen vettäkin vetäisi; Winkaiseeppa viinoakin, Joka tuiskusta tuleepi. Rustaa sitten ruokapöytä, Kanna siihen kaikenlaista: Siihen sovita sinapit, Siihen pienet pippuritki. Kun on iltanen ihossa, Kun on ruumis ruokittuna, Laita sitten siistit sängyt, Kiidätäppä kirppuryyppy Muutamille Mooseksille. Jätä sitten jäähyväiset, Astupas ulos ovesta, Yritäppäs yöksi mennä Lepäämään leposijallen: Kohta paukkuupi pihalla, Heliseepi herran kello! Nouseppas ylös nopeesti, Joudu ukko taas uralle, Piitä pitkin askelinkin, Ala taaskin ammattisi. Pane pöydälle pötyä, Toimitapas toiset sängyt, Jos he yöksi yötyneepi. Ain' on pelko peittehenä, Maatessakin manttelina. Annas aika aamun tulla: Emäntä ensin käsihin; Kanna ensin kahvikuppi, Sitten laittele lökärit, Siihen sovita sokerit, Siihen ruskeat rusinat, Siihen katsele kanelit, Siihen kaikki kaunistukset; Rohotappas roppiryypyt, Wielä pienet piiskapiiput; Wyötä sitten vyöllä kiinni, Mit' on pantuna pesähän. Waljastapa valmihiksi Kyllä kymmenen hevosta, Pidä värkkisi vireillä; Jos et äkkiä älyä, Aivan joudu juoksemalla, Kyllä tukka tuiskuaapi Herran kourissa kovissa.
Pentti Lyytisen veljenpoika on nuori 27 vuotinen Opatti Lyytinen, joka asuu Sonkarinsaarella Wesannon kappelia ja Rautalammin pitäjää. Kesän niillä tienoin viettäessään keksi hänen ylioppilas Slöör runoelijaksi ja lähetti muutamia hänen runojaan sanomalehtiin pantavaksi. Hän on pait runoja myös kirjottanut lauluja, jotka häneltä sujuvat paremmin kuin miltään muulta runoniekalta. Hellemmällä, lämpimemmällä tunnolla ja olevammalla runo-innollaan on Opatti useampia runoveljiään etevämpi. Näytteenä olkoot seuraava laulu ja runo.
Mä etsin huvitustani Ja elän tällä lailla: Kuin kesälintu laulelen Mä näillä Pohjanmailla.
Waikk' on kylmät kylämme Näillä sydänmailla, Waan on luonto lempeä Laulamahan aina.
Kuullaksesi kultani En laulamasta lakkaa, Kun mä etsin ja nyt löysin Ystäväni rakkaan.
Kun on meillä rakkaus, Niin ei puutu mitään; Ennen kaikki maailmassa Unhottoman pitää.
Waan kussa puuttuu rakkaus, Kaikki meiltä jääpi. Maailma ja rikkaus Karvahaksi käypi.
Rikas neito.
Täss' on tyttö, neito nuori, Hieno, valkea hiveä; Täss' on tyttö, tyyni mieli, Sievä, kaunis ja siveä; Mieleltänsä tyytyväinen, Tekemähän taitavainen. Paljon ompi aitoissani, Huonehissa huiviloita, Orret täynnä täkkilöitä, Naulat hameita nakattu; Yksi seinä aivinaista, Toinen pantu palttinaista; Aina on omilla mailla Kilvan kihlan kantajia, On niitä etempätäkin Aina markan antajia; Pojat polkuja pitävät, Aina luokseni ajavat Orihilla välkkyvillä, Hevosilla hirnuvilla; Kihlat kilkkavat povessa, Kultarahat kukkarossa: "Ota tästä neitoseni Kihlat kullan kiiltäväiset!" Kyll' on niitä monta käynyt Hopealta hohtavata; Waan ei ole vielä ollut Lämpimeltä löyhkävätä! Enpä kullalla eroa Kotoani kultaisesta, Enkä taivu talerilla Wasten mielen vaatimusta! Waan jos omani tulisi, Näköseni näytteleisi, Wasta ottaisin omalta Kultakihlat kullaltani.