No miehet, miehet, veikkoset, Näin näitä häitä juodaan: Lopussa viel' ei entiset Ja yhä toista tuodaan!
Nämät hupaisen hetken lapset ovat useimmin sen kanssa kadonneet, kun ei niitä aina älytty eikä keritty paperille panna. Yhtä hupa-aikaisia on monta Korhosen kirjotetuistakin runoista ollut; sillä Korhonen ne jakeli ystävilleen siitä huolimatta mihin joutuivat. Mieleltään muutenki nöyrä, ei Korhonen runoelmistansakaan suurta lukua pitänyt. Kuinka paljon niitä on hävinnyt saattaa arvata hänen omasta vastauksestaan, kun kysyttiin montako runoa oli sepittänyt: "Taitaisihan niitä tulla tuo arkullinen!"
Isänsä kuoltua olisi Paavon vanhinna poikana pitänyt ruveta talon isännäksi; mutta hän tämän kunnian ja huolen antoi nuoremmalle veljelleen, pitäen huoletonta elämää parempana. Tähän päätökseen taisi olla toinenki syy, nimittäin että Paavo oli viinaan menevä ja pelkäsi talon rappiolle joutuvan, jos hän siinä tulisi hallitsemaan. Mieleisin työ oli hänelle kalastaminen ja metsänkäynti; varsinkin oli taitava ketunpyytäjä. Kaikki mitä saaliistaan sai rahaa, antoi aina äitinsä haltuun, sillä välipuheella että saisi pari ryyppyä päiväänsä. Äitiänsä hän viimeiseen asti hellyydellä ja lemmellä kohteli, ja muutenki eli talonväen kanssa sovussa; sillä siveä ja vakainen mielensä ennen kärsi pientä vääryyttä, kuin rupesi riitelemään. Synnystään ollen selvällä ymmärryksellä ja ihastuttavalla runotaidolla lahjotettu ja sen lisäksi talonpojissa harvaan tavattavalla opilla varustettu, olisi Paavon maine ja arvo ollut vielä suurempi, jos ei oisi tullut viinan surkeaan orjuuteen. Itsekin sitä karvaalla mielellä suri, vaan ei itseään siitä kyennyt vapahtamaan. Kuinka hän siihen oli joutunut, siitä laulaa näin:
Palkka mulle maksettihin, Wielteltihin viinan kanssa, Pyydettiin putellin kanssa. Se oli opista voitto, Että jouduin juomariksi, Ratkesin kylän ratiksi.
Tämän vian tähden hän ei katsonut itseään kelvolliseksi vieraaksi Herran pöydälle eikä pyhää ehtoollista nauttinut sitten kun oli ripille päässyt. Kuolemansa taitaa olla kaikille tuttu. Syksyllä 1840 hän eräänä päivänä oli lähtenyt kalaan, vaan ei tullut takasin. Useampia päiviä etsittyä, veljensä hänet löysi veneestä, jonka tuuli oli syrjäiseen lahdelmaan ajanut. Siinä lepäsi korven yksinäisyydessä mainio Wihtapaavo. Hänen kuolemasta on useampia runoja, ja pait muita on prov. Cygnaeuskin sitä Ruotsiksi kauniisti laulanut. Kuinka suuressa arvossa häntä pidettiin ja kuinka syvän surun kuolemansa vaikutti, näkyy seuraavastakin T. Savolaisen runosta:
Ei ole kuolon kiertänyttä, Surman vanhan voittanutta! Ei niin järjestä jaloa Tahi taidosta isoa, Joka saisi surman jousen, Julman jäntehen edestä, Nuolen sen terävän tieltä! Ei niin kielestä komeeta Eikä suustahan suloista Löydy laulumestaria, Joka surman suosittaisi, Kuolon poies käännyttäisi, Surman saisi estäneeksi, Lauluillansa lahjoneeksi, Niin nyt kuuluvi sanomat, Ett' on viisas Wihtapaavo, Kuollut kuulu Korhonenkin; La'annunna laulamasta, Wirren töitä tutkimasta. Kuolema on kouristana, Saaren päähän sorruttana j.n.e.
Jos nyt käännymme Korhosen runoja tarkastelemaan, niin näemme että häneltäkin puuttuu ylevämpää runo-intoa. Mutta terävällä ymmärryksellään hän asiat selvästi esittää, välistä elävästi kuvaellen, aina hyvää puolustaen. Kun sen lisäksi näemme, että hän runsaista oppivaroistansa tiesi runoihin panna säätyveljilleen tuntemattomia ja miellyttäviä tietoja, niin emme sitä taida kummaksi katsoa, että rahvas häntä niin suuressa arvossa piti. Muuten on sekin hänelle ansioksi luvettava, että hän runoellessa osasi mieltänsä malttaa eikä pistänyt sekaan kaikki mitä mielehen juohtui. Kertomarunoissaan on kaksi 1808 vuoden sodasta, useampia kirkkorakennuksista ja muista seurakunnan vehkeistä, yksi 1817 vuoden riemujuhlasta (jossa lyhykäisyydessä antaa opinpuhdistuksen historian) j.m. Opettavaisissa runoissaan panee useimmiten neuvonsa vanhan ukon suuhun, joka kummastuksella ja mieli-karvaudella katselee nykyisen maailman menoja. Niistä kuvaa runo "Turhuudesta" elämää kirkkomäellä: lystillinen on monin paikoin runo "Wiinasta". Moiterunoista mainittakoon runo "Mustalaisista" ja varsinkin "Herrojen kyyti-ajosta". Jos hän näissä runoissa pelkäämättä rankaisi vian-alaisia, niin hän toiselta puolen aina oli valmis säätyänsä ja maamiehiänsä puolustamaan, milloin heitä syyttömästi soimattiin. Tähän kuuluu "Savonmaan puolustus". Kiitosrunojakin on hän paljon kirjottanut sekä herrasmiehille että talonpojille ja myös Suomalaisen kirjallisuuden seuralle. Näille ovat myös sukua valitusrunonsa, joita on kirjottanut keisari Aleksanterin j.m. kuolemasta.
Kalevalan sankarista on kaksi Korhosen tekemää runoa nimittäin "Wäinämöisen veljenpojasta" ja "Ilmarisen hevosen kengittämisestä". Kummassakaan ei näy Kalevalan syvää ja ylevää käsitystä maailmasta; yhtä vähän sen runollista kieltä. Aine on jotenkin tavallinen, vaikka kyllä Kalevalan sankaria siinä tulee esiin. Siinä vaan ovat nämät runot Kalevalalle heimoa, että heissä paljon loihditaan ja kaikki kalut ovat eriskummallisia. Niinpä esim. Ilmarinen oravaa kasvattaa hevoseksi, joka teräväkynsi ollen hyvin kelpaa liukkaalla jäällä ajamaan. Yhtä kummanlaiset ovat ajokalutkin: rahkeet tervaksista, vemmel karhun rintaluista j.n.e. — Wiimeksi on mainittava että jo Korhonenki kirjotteli uudenmuotoisia lauluja.
Luonnollista oli että Korhosen esimerkki ja maine muitakin kehotti runoelemaan. Ei voikaan mikään muu pitäjä kehua niin monesta tietystä runosepästä kuin Rautalampi, ja pieniä nurkkamestareita löytyy siellä useammassa kylässä.
Muista mainittavat ovat Juhana Ihalainen ja Pentti sekä Opatti Lyytinen. Ihalainen oli kurjuutehen luotu. Isäänsä ei hän koskaan saanut nähdä; köyhän äitin täytyi lähettää Juhanaa kerjuulle. Hyvien ihmisien avulla hän kyllä oppi räätäliksi, mutta tauti hänen saattoi vaivaiseksi, niin että loppupäivänsä taas täytyi ruotiukkona elää muiden armoilla. Nämät kärsimiset ja tuskat ovat hänen runoilleen antaneet ykstotisen, synkeän luonteen; hän niissä enimmiten moittii pahoja tapoja ja kehottaa parannukseen.