Ma sanoin Suomen kansarunon syksy-ajan jo joutuneen. Jokaisen, ken Kalevalaan ja muinaisiin laulurunoihin vertaa nykyisten runoniekkain käsialoja, täytynee tätä kovaa päätöstä todeksi myöntää. Harvoin ilmottaikse nykyisessä kansarunossa syvempi tunto, jalompi into, totinen runohenki, joka aineensa kaunistaa, kirkastaa. Useimmin runoniekka laulaa ainettaan koristamatta aivan semmoisena kuin sen todessa näkee; vertauksia ja kuvia kyllä löytyy, mutta vähän. Harvoin ovat uusia, omituisia; useimmiten raamatusta, virsikirjasta tahi vanhoista runoista lainatut. Ja vaikka vertaus toisinaan on uusi, niin he sitä yhdessä runossa niin monta kertaa käyttävät ja venyttelevät, että tulee ikäväksi. Muutenkin tulevat runot usein pitkä-piimäisiksi niihin pannuista raamatun sanoista, sanalaskuista ja muista höystimistä. Runomitta onkin senlaatuinen että viettää, pakottaa pitkällisyyteen. Runomitta on leveä, höllä puku, jota runottaren on suurella taidolla poimuihin sovittaminen, ettei säkiltä näytä. — Tämän luvettua moni kummeksinee kuinka Suomen nykyisestä kansarunosta enää viitsii puhuakaan. Toiselle kielelle käännettynä ei se juuri maistuisikaan. Mutta Suomen kielen runollinen luonto, rikkautensa kuvaelevista sananparsista, alkusoinnun sekä kerron suloisuus tekevät sen, ett'ei näitä runoja saa aivan halpana pitää. Jos niissä paitsi sitä tapaamme josko ei syvää ja ylevää, niin kuitenkin vakaata ja lämmintä rakkautta hyvään ja toteen, omaan maahan ja kansaan; jos tämän tunnon näemme puettuna kaunistamattomaan mutta lapsellisella yksinkertaisuudella viehättävään kieleen ynnä sujuvaan ja sulavasti soivaan runomittaan; jos muiden huonompain joukosta löydämme rihmallisen semmoisia, jotka erille perattuna pitkäpiimäisyyden kuoresta, kiiltävät kalliina runohelminä, niin täytynee runottaren ihanimpiinki antimiin tottuneen myöntää, että vielä saattaa puhua runollisuudesta Suomen rahvaan seassa. Rahvaallemmepa, jolle muinaisten runoin haihduttua ei heitä paitsi olis muuta runollista ravintoa tarjona ollut, kuin virsikirjan pahanpäiväisesti katketut ja runnellut pätkät tahi vielä huonommat, sisällyksenki puolesta usein kelvottomat arkkiveisut, on näistä runoista ollut suuri hyöty. Heidän ansioksi on luvettava, ettei kauneuden tunto Suomalaisissa ole peräti tullut turmiolle; he ovat heidän mieltä ylentäneet, niin ett'ei he, niinkuin monen muun maan rahvas, ole kokonaan kihertyneet maallisiin, rahallisiin asioihin. — Muistettava on myös opettavain ja pilkkarunojen terveellinen vaikutus kansan tapoihin, kun käydään päättämään onko näistä runoista Suomen rahvaalle ollut etua. Tässä kuvaeltuin runoin vieressä on viime aikoina ylennyt muukalaista mukaeleva, vaihtelevammissa mitoissa liikkuva kansalaulu, joka edellä mainittua alkaa syrjälle sysätä. Mitä siitä aikaa myöten tullee, on vaikea sanoa. Hänessä jo nytkin näkyy palavampi tunto ja suurempi rikkaus kuvista. Mutta pitkäpiimäisyyden on se runoilta perinyt (lempilaulussa saattaa toisinaan olla 30, 40, 60 värssyä), ja on siinä runoja huonompi, että uusiin mittoihin tottumattomat runoniekat eivät niitä oikein saa sujumaan ja että riimin vuoksi pistävät ajatukseen sopimattomia sanoja sekaan.
* * * * *
Katseltuamme Suomen nykyisen kansarunollisuuden yhteistä luontoa, pitäisi vielä saattaa lukijan tuttavuuteen tämän vuosisadan mainioimpia runoseppiä rahvaan seassa. Mitä elämäkertoihin koskee, niin kuitenkin ei saa mitään erinomaista odottaa; sillä heidän elämänsä on tavallisesti hiljaisuudessa kulunut kotipellon pientarilla, kotijärven lainehilla.
Kuuluisin rahvaassa, ja herrassäädyssäkin, josko vaan nimeksi, yleisimmin tuttu on epäelemättä Korhonen, se mainio Wihtapaavo. Runonsa ja nimensä ovat levinneet kaikkiin avaran kotimaamme seutuihin ja yli Suomen rajankin kauvas samonneet. He eivät ole ainoasti suusta suuhun kulkeneet; tämän vuosisadan alusta saakka on hänen runojaan sanomalehdissä ja erikseen arkkiveisuina tullut enemmän painetuksi kun minkään muun runoniekan. Wieläpä on hän ainoa runoseppä, jonka teoksia yhteen kerättynä erinäisenä kirjana on painettu.
Hän syntyi vuonna 1775 [tämä elämäkerta on yhteenveto prov. Lönnrotin tekemästä, joka seuraa kirjaa "Korhosen runoja"] Wihtajärven talossa Rautalammin pitäjää. Lapsuudestansa hän itse laulaa:
En ole etäällä käynyt Hakemassa harjotusta; Piisaapi kotoinen koulu Talonpojan tarpeheksi. Isä ennen I:tä neuvoi, Ä:tä äitini opetti; Siihen sain sitten enemmän Opetella itse vielä; Aloin kirjottaa kynällä Ja panna paperin päälle Jouto-aikoina jotakin Miesten muidenkin katsella, Tulevaisten tunnustella.
Laululahjansa ilmestyi hyvin aikaseen. Ulkonaisena herättimenä oli siihen eräs nimismies Kokki, niillä tienoin mainio lahjakontti ja rahankiskoja. Hänestä Korhonen laittoi pistävän pilkkalaulun, joka heti levesi pitäjälle. Missä pitoja oli, siihen Korhonen kutsuttiin sitä laulamaan.
Kohta ruvettiin hänellä muitakin runoja teettämään. Sittemmin kun kuulunsa kauvemmin oli levinnyt, tuli usein kankaisista pitäjistä lähettiläitä häneltä runoja, varsinkin pilkallisia, pyytämään. Waan ei Korhosen runot ole kaikki näin teettämällä syntyneet; omaksi huvikseen hän ulkotöillä ollessa aina sepitteli runoja. Ett'ei ne aina onnistuneet sen vertaisiksi kuu heitä olis tahtonut ja toivonut, näkyy seuraavasta valituksesta:
Minun täytyi kynteäkin, Kulkea kuressa aatran Koko viikot vieretysten. Kynä kuivi sill' ajalla, Leveämmäksi levesi Aatran kären kaltaiseksi. Olin oppinut ojalle, Wiivyin siellä toiset viikot, Kuivi läkkini kuraksi, Ei juossut kynästä kyllin. Palotyössä paljon uuvuin, Siellä silmätkin pilaantui. Suunnittelin sunnuntaina Piirteä paperin päälle, Mitä mielessä makasi. Olipa käsi olasta Kovin käynyt kankeaksi Eikä peukalo pitänyt Kylläksi kyneä kiinni. Koko koura paljon painoi, Se painoi paperin puhki.
Paitsi näitä runoja, joita ajattelemalla sepitteli, on monta, joita iloisissa pidoissa äkkiä innostuneena lauloi. Semmoinen on esim. yleiseen tuttu laulu: