Makkonen runoelee:
Missä syntyi Suomen neito Kussa kasvoi kainu lapsi, Kun ei kielensä keralla Sallittu salissa olla, Eikä oppihin otettu, Neuvon alle annettuna; Eikä päässyt päivinänsä Ylimmäisten ystäväksi. Kulki köyhissä kylissä, Matalaisissa majoissa, Kyntömiesten kartanoissa. Jos kerran kävi hovissa, Saipa käydä kartanolla, Seinävierissä väristä, Niinkuin köyhä kerjäläinen, Oven suussa orpolapsi. Muoto murheesta hänellä Tuli aivan turmiolle. Nuttu päällä nukkavieru Warsin vanhasta sarasta. Tuntui tuhmalta sanoista, Yksinkertanen opilta. Waanpa herrat Helsingissä Alkoi tuota armahdella; Jopa alkavat aluksi Opetella orpolasta. Silmät siistivät liasta. Korvat kanssa kaunihisti, Kaulan karstasta puhdistit Kultaketjuilla koristit, Wartalon valelit veellä, Hapset harjasit hyvästi Kähäräksi kaikki tyyni. Rinnat kaunistit kukilla. Parahilla palmupuusta. Kengät on Kemistä tuotu, Sukat kanssa Kainuhusta, Röijy saatuna Savosta, Hame käyty Karjalasta. Panit kouluhun kotona, Alle oppinsa asetit: Yksi saatteli sanoja, Toinen neuvoi nuottiloita. Tuosta kasvoi kaunis neito, Suomen ympynen yleni: Huulilta hunaja hiiluu, Kasvot kaunihit koreat Ruskeat kuin ruusukukka; Silmät on sininnäköiset, Lemmen lehtiset, leveät, Luonnossa ilo ihana, Rakkautta rinta täynnä. Jo nyt saattavi salissa, Seista suurien seassa. Kirjat kaunihit kädessä Laulelevi lemmenvirttä, Niinkuin lintunen lehossa, Toukomettinen metässä. Tuota herrat Helsingissä Kaikki katsovat ilolla; Herrat nuoret, naimattomat Kilvan kihlata kokevat.
Paitse kertomus- ja kiitos-runoja ovat vielä erikseen mainittavat opettavaiset runot. Niissä on semmoisia, joissa runoniekka puhuu tietonsa josta kusta aineesta, mielellään loihturunoin tavalla mennen syvimpiin syihin ja syntyihin. Muita on jotka tapoihin koskevat. Näillä runoniekat paljon vaikuttavat. Sekä yksityisten että koko pitäjäin, maakuntain tahi säätyin vikoja ja pahoja tapoja vetävät yleisön silmien eteen, milloin pauhaten kuni Juutalaisten muinaiset prohveetat, osottaen yhteisiä tapaturmia niinkuin sotia, kulkutautia, katovuosia j.m.s. Jumalan rangaistuksina, milloin nostaen kaikki pilkan henget liikkeelle. Sarvipäisiä kokkia, kirvellyttäviä ivauksia, pisteleväisiä valekiitoksia satelee onnettoman uhrin päähän, taitavasti kipeimmille paikoille sattuen. Monta näistä rangaistusrunoista saattaa lukea Suomen nykyisen kansarunon paraisin tuotteisin. Näytteenä tästä runolajista olkoon Wäänäsen runo kummasta kalakukosta.
Lystillinen runolaulu, siitä kummasta kala-kukosta lookisti kokoonpantu, Henrikki Väänäseltä.
Jop' on laulu laitettuna, Sanat somat solmittuna Ruotsin ruuasta rumasta, Kummasta kala-kukosta, Johonk' ol' pantu Paltamossa Katti karvanen sisähän. ** Kerran keskensä isännät, Rannin miehissä rupesit Pyhä iltana puhuhun, Julkisesti juttelehen, Kuin on Oulussa pahoja, Tullissakin turkasia; Syövät syökärit rahatta, Ilman työtä tullin miehet, Kun vievät välistä reestä Evähiä matkamiesten. Talon vaari taitavasti Kysyypi kylän väeltä: "Kusta nyt saisin kumpanita Kusta matkallen toverit? Lähtisin minäkin kerran Käpäsemään kaupungissa; On mulla talia taasen, Wielä voitakin vähäsen, Waikk' on huono heinä-vuosi, Muret muustakin ruuasta". Miehet yksi-äänisesti Siihen vastaten sanovat: "Meillä on miehillä samoilla Matka pitkä mielessämme; Lähteä sitä pitäisi Alamaahan marsimahan. Kohen Oulua kokehen". Kohta yksi koiran silmä Sanoopi väen seassa. "Jopa kotoa kyllä Joulun eellä jouvetahan. Olis mielessä minulla Lähtö pojes pohjan maalle; Lähtisin minäkin muuten Käpäsehen kaupungissa, Waan onpi vähän vikoa, Joka on kotona kauvan Mulla muistissa pysynyt, Poveani pureskellut. Wietihin minulta viimein, Wäkisin vasikan paisti; Kuin näki olevan reessä, Sitä syökäri syleili, Sitä anoi ahkerasti, Pyysi pystössä käsinni. Minä mies sanoin hänelle Puheskelin puolestani: 'En saata evästä panna Tyköäni, ystäväni, Pojes matkan pitkän päässä. Kylläpä täällä tarvittoovi Pureskella porvarissa'. Weipä sittekkin väkisin; Sen kanssa meni sisälle, Wielä kiitti kinttujansa, Hyvin kosti kynsiänsä, Kun ovat viekkahat viriät, Omin mielin ottamahan, Talon-poikien evästä! Sitte kun tulin kotia, Heti sai kylässä tietää Akkani saman asian, Josta akka aikalailla Minua torui tolvanaksi, Kun en mä kakkua kätehen, Sysännynnä syökärille. Antoi hälle lemmon lintu, Omalle tulli nälkäiselle. Kuuluupi kyllä puhuvan, Kieli-lakkarin latovan, Ett' on muutamat monasti, Kotonaan nivuiset koiran, Pannullansa paistanehet, Rasvan kanssa raskinehet; Woilla sieväksi silattu, Mennessäns on antanehet, Tulli-miehelle kätehen, Sysännehet syökärille. Tuon konstin minä kotona Saatan vielä viisahammin, Tehdä toisehen tapahan". Ottipa kissan kiiruhusti, Tarttuupi takajaloista, Päätä pankkohon sukasi, Oikian olan takoa. Uunin nurkkahan nutisti, Siinä hirtti hiiren syöjän, Pani pirtin lämmitessä, Leivän sisähän leviän. Rupes estähän emäntä, Etteipä isäntä saisi Kattia kakun sisähän, Panna paljaan karvan kanssa. Emäntä isännällensä Sanoopi sanalla tällä: "Kosk' on herja herjennynnä Naaras kissa naukumasta, Niin nyljen nahattomaksi, Siitäpä tulisit sievät, Turkin puuhkat pulskiammat". Ukko uunilta puhuupi, parta-vaari paukuttaapi: "Kylläpä sinä siivo muori, Oikehin hyvä olisit Syökärille syölähille; Kun nyt siitä kuoren pojes, Weisitkin nahan väkisin, Käden kesken paistumisen, Siitäpä syökärit rupeais, Arvelehen aivossansa, Että on tähän sisähän Jänes pantu Paltamossa: Siitä mielehen menisi Talon-poikien tavarat; Wastakin repis rekiä, Evähiä etsiskelis. Ann' olla katti karvonensa, Että tulee tuntemahan, Mik' on pantu Paltamossa, Koottu kuorien sisähän, Taherrettu taikinahan". Samasta sanasta tästä, Kävi kärryksi emäntä, Rupeaapi rohkeasti, Koukulla kapasemahan, Ukon päätä uunin päällä; Waan ei toki tohtinunna, Ett' oli vaari vahvallainen; Kyll' olis muori muuten lyönyt, Takan vierestä takonut, Äijän päätä oiva lailla. Isäntä ihasteleepi, Lieden vierehen lipuupi, Pani kissan paistumahan, Katin karvat kärtymähän. Wielä se vinkui uunissakin, Kurasi kukon sisällä. Sitte kuin kuori päälle kuivi, Taikina tuli kovaksi, Katin päälle kankiaksi, Ulos uunista nykäsi, Paneepi säkin sisähän. Sitte lähteepi kotoa Maanantaina marsimahan, Astuhun alusta viikon, Kohen Oulua kokehen. Kun tuli tykö Muhoksen, Löysi kohta kumppaninsa; Kumppanit heti kysyvät: Joko nyt jokia menemme, Linnan tullista livumme, Käymmä kautta köyhän miehen? Juuruksen tykö tulivat, Kestikiivarin kedolle. Silta-vouti Simpermanni, Oli juossut Juuruksehen Tukkihin hakojen kanssa Tietä kiini kiiruhusti, Ettei joutuisi joelle, Sieltä kulkisi kukana. Siin' oli kiellyt Simpermanni, Talonpoille puhunut: "Ei saa mennä Pielis-miehet, Eikä muu Muhoksen väki, Eikä käyä Paltamosta Oulun suuhun ollenkana, Kuratullihin kukana. Siihen siikoja isoja, Kuljettavat Kuusamosta Punasta poron lihoa. Waikka sen tähden vähäsen Norsorsi välistä saapi, Tutummilta tullin luona, Kuusamon mätimahoilta". Ne jotka jokia aivot, Mylly-tullista tulehen, Simpermannin käskyn kautta Kangas-tullihin kävivät. Pistit ensin pienen leivän, Tulli-herralle kätehen; Tästäpä herra herjemmäksi, Kovin koiraksi rupesi, Sanoi herra hilpeästi: 'Ketä sinä tällä kerjulaista, Pilkkoat pila-isäntä, Ompa sulla suurempia, Kala-kukkoja komeita? Anna mulle muudankahan, Teidän maanne maistiksista'. Mies se mielellä hyvällä Sysäsi kukon kätehen, Jonk' oli sisähän kissa, Pantu katti karvoinensa; Hetipä käski tulli-herra, Tämän miehen tupahan, Kutsui Rytsi ruukostille, Antoi kahvit, antoi punsit, Wielä viinatkin lisäksi. Kun oli sarikat saanut, Ryypyt suuhunsa suloiset, Mies heti meni kadulle, Sieltä poikkes porvariinsa.
Tämä on laulu laitettuna, Sanat väätty Wäänäseltä; Sille palkasta tulisi, Tahtoisi jalan takasen, Kun olis ollut saatavilla Silloin tullissa tykönä, Kun Rytsi ruualle rupesi, Iltaselle ilkeälle. Haukkasi palasen päästä, Toukaseepi toisen kerran, Jo sattui käpälä suuhun, Kynnet kielehen rupesit; Luuli hauin hampahiksi Eli lahnan leuka-luuksi, Eipä usko ensinkänä. Kunpa viiltää veitsellähän, Näkeepi olevan siellä, Karvaton katin sisällä; Hetipä kirosi herra, Kesken syönnin synkeästi, Sanovi sanalla tällä:
"Eipä tuota turkastakaan Luullut nyt minä polonen Perkelettä petturiksi. Kun on ilkeä isäntä Pilannut parahan viljan, Tuolla lailla tuhranunna. Ei sitä tiedä ihmis rukka Mitä syödä synnis paran, Wasta vanhana pitääpi, Kun ei nuorra näitä nähty, Noita kummia rumia."
Jop' on laulu laskettuna, Loppu lookisti rakettu, Somahammilla sanoilla.
Että semmoiset pilkkarunot, joita pilkatun kotitienoilla paraten ymmärretään ja enimmän lauletaan, kipeästi koskevat, on tietty asia. Sentähden pelätäänkin runoniekan vihaa pahemmin kuin pirua. On niitä, jotka talosta taloon kulkien elävät muiden varoilla, kun ei kukaan heiltä tohdi ruokaa kieltää. Mutta vaikka muutamat tällä tavoin taitoansa väärin käyttävät, niin on ylipäätään myöntäminen, että runoniekkain vaikutus on kansan tavoille terveellinen. Ma sanoin ett'ei runoniekkoja tohdita suututtaa. Sattuupa kuitenkin välistä niinkin, että virkaveli pilkkaajata samoilla aseilla kostaa. Silloin syntyy runokahakka, joka soimausten runsaudessa ja ruokottomuudessa josko ei aina terävyydessä vertoja vetänee Ruotsin kirjallishistoriassa niin mainiolle Kellgren'in taistelulle Thorild'in kanssa. Walheita ja perättömiä syyttämisiä vilskuu näissä yhtähyvin kuin oppineinkin kirjallisissa riidoissa. Wälistä ei vastaaja puhu omasta puolesta, vaan puolustaa koko seurakuntaa tahi säätyä, jota toinen on soimannut. Runo muuten ei aina ole ainoa kosto, jonka pilkkaaja saapi sanoistaan. Sattuu niinkin että ne, joihin pilkka sattui, tarttuvat toisiin kuin mielen aseisin ja että pilkkaaja saapi kuuman selkäsaunan kylpeä. Ompa moni tullut oikeuteenki vedetyksi. Koska siinä runoniekka käsketään runonsa laulamaan, että oikeus saisi päättää onko kanteessa syytä vai ei, niin useimmin heittää pois pahimmat paikat, vaan pistää kuitenkin niin paljon salaista pilkkaa sekaan kuin vaan vaaratta taitaa panna. Muudan Ryynäinen kuuluu sen kerran niin taitavasti tehneen, että tuomari lautakuntaneen pyrskähti nauramaan ja asia jäi sillensä. Mutta on niitäkin, jotka oikeudessa oikein uhalla laulavat runon alkuperäisessä karvaudessaan, vieläpä lisäävät pistopuheita. Kun sitten sakotetaan, mainitsevat senki ylpeydellä runossaan. Niin lauloi esim. muudan Kinnunen Kiannolta, joka papista oli soimausrunon tehnyt ja saanut sakkoa:
Kohta tuomari tulevi, Kysäisee sanoilla näillä: Ootkos Sinä pellon Pekka, Joka rumilla runoilla Papin pilkkasi pahasti. Pekka ei kiellä ensinkänä, Keräjässä kerskahtavi: Oonpa pekka pellon päästä, Jok' oon laulun laatinunna, Wirren oikein vetänynnä. Jos sata sakotetahan, Tuhat täältä maksetahan. Arka noita säikähteli Wiittä, kuutta hallavuotta, Seitsentä sotakeseä.