Maailma on mullin mallin, Europa edestakasin…
Sitten kertoo kuinka on:
Siellä juhlina jyrytty, Pyhät käyty pyssy käissä; Papit pietty pilkan alla, Ruhtinaat rumasti lyöty; Kuninkaat on kulkemassa, Keisarit kävelemässä.
Tuosta hän valittaa että juuri ne kansat, joista
Ennen säihkyivät sätehet, Tännekin kipunat kiiti,
nyt ovat hairahtuneet jumalattomain tielle. Lopuksi hän kiittää Suomalaisia, joita on ennen
Pietty metsiköinä, Apinoiksi arvaeltu,
että ovat pysyneet uskollisuudessa.
Kaikista kansallisista aineista on yksi muita tenhosampi runoniekkoja lauluhun nostamaan, sitä he laulavat tulisemmalla tunnolla, ylevämmällä runo-innolla, kuin heissä tavallisesti tapaa. Tämä aine on Suomen kielen tila. Karvaita ja surullisia valitusrunoja kaikuu heidän kanteleesta, siitä että kansan kieli on ollut kahleissa pidettynä ja herrojen seuroista sulettuna; korkealle raikkuu heidän riemunsa joka kerta kun joku ikivanha este murtuu; kiitosrunoja virtaa sydämen pohjasta kaikille Suomen kielen edistäjille ja puolustajille, varsinkin Suomalaisen kirjallisuuden seuralle. Mutta kuitenkin ei voi kieltää, että paraillakin runoniekoilla on vaan halpa käsitys siitä, mitä kieli kansalle on, ylevimpäin ajatusten ja syvimpäin tuntoinsa puku. Runoniekat eivät paljon vaadi; he tahtovat vaan, että Suomi kelpaisi oikeudessa ja että virkamiehet osaisivat kansan kieltä. Tämä halpa käsitys pilaa useinkin runojen kauneutta. Tästä aineesta on lukemattomia runoja; näytteeksi panen tähän otteita kahdesta. Korhonen laulaa.
Suvaitseeko Suomen kansa, Salliiko Savon isännät, Että Suomesta suloinen Runo tässä lauletahan, Koska mieli kättä käski, Käsi kätteli kyneä, Kynä piirsi puustavia? Mitäs puustavit puhuivat? Sitä ne sanoivat silloin, Kuinka suotta Suomen kieli Kapaloss' on kauvan ollut Lapsen tautisen tavalla; Niinkuin tuo on nytkin vielä Sitehissä sitkeissä, Waikka on jo vanha kyllä. Eipä taida tullakana Siitä miestä milloinkana. Joka poikki ponnistaisi, Katkoisi kapalovyönsä, Jaksaisi jaloin kävellä, Aikamiehen askelia, päästä päähän pitkän pöydän Isommille istumille, Rinnalla rikasten kielten, Waltakielten kumppaliksi. Lintuset livertelevät Kukin äänellä omalla, Kielellänsä kerkiästi, Jonka heille äiti neuvoi, Oma vanhempi opetti Pesissänsä pienempänä. Ei ole sitä etua Suomen kansalle suvaittu.