Oi lyö'ös liittohon nyt kätes veikkoin! Käet yhdistäin väki voittavi heikkoin! Ken meitä voi murtaa. Ken Suomea sortaa, Kun yhtenä kilpenä seisotahan?
Mun päivyt nouseva paisteli kehtoon, Sun pesähäs aurinko nukkuvi ehtoon; Vaan yksiä teitä Tok' Jumala meitä On käskenyt veljinä kulkemahan.
Sun kalliohos meren murtuvi hyrsky, Mun lampeni tyyni ei tuntena myrskyy; Mut tuulien tuiske Ja kuusien kuiske On kumpoai lapsena viihyttänyt.
Sun rantasi Ruotsin lauluja raikkuu, Mun korpeni Suomen runoja kaikuu; Mut yksi on mieli Ja kummanki kieli Tok' vaan sulo-Suomea yht' ylistää!
Sun kasvoi vainios vehneä, ruista. Ma pettuni vuoltelin korpeni puista; Mut maan yhen juotti Tok' vereni, mi vuoti Tään armahan Suomenmaan etehen!
Siis veljeni heittäöm pois viha, vaino! Tää Suomi tok' kummanki armas on ainoo; Siit' olkohon riita Ja kiistamme siitä, Ken Suomea parhaten rakastanee.
Runoniekan sydän.
Meri täynnä heliöitä helmii, Jotk' ei vois ihastuttaa ihmissilmii, Jos myrsky ei, mi pohjaan asti telmii, Ne syvyydestä saattais ilmi.
Sotamiesten laulu.
No miehet, miekat naulahan Nyt pankaa riippumaan! Käs' vasen neidon kaulahan Ja malja oikeaan! Kuin syksyn kukka kerkiä On sotamiehen elämä: Sen mettä aik' on imeä Kun vielä kukoistuu!