"Niin, kuinkas nyt asetamme, neiti hyvä", lausui rouva Klemme nyyhkyttävällä äänellä, sääliväisyyttä sillä muka osoittaakseen. "Kyllä minä teistä huolta pidän, sen Jumalan kautta vakuutan."
"Minä en voi tätä todeksi uskoa!" huudahti Klaara epätoivoisena. "Katso minuun, Anna! Ei tuolla kylmällä katseella, ikäänkuin et minua näkisikään; katso minuun hellästi niinkuin ennenkin. Siskoni sinä olet, oma, armas siskoni, vaikka koko mailma sitä vastustaisi. En sinua millään tavalla tahdo nuhdella siitä, että lähdet tuon vanhan sairaan miehen luokse, mutta ethän vaan liene sanonut isälle mitään pahaa? En ole koskaan ennen hänen katsantoaan senlaisena nähnyt. Mutta älä kuitenkaan sitä pelästy; kyllä Herra meitä vielä armahtaa, siihen vakaasti luotan. Älä koskaan toivomasta lakkaa, ja vaikka viipyisikin kauan ennenkuin äiti ja minä voimme jotakin hyväksesi vaikuttaa, niin älä kuitenkaan luule, että olemme sinut unohtaneet, vaan ajattele, että ikävöimisemme päivä päivältä kasvaa ja tulee viimein niin voimalliseksi, että se kaikki siteet voittaa. Hyvästi Anna, armas rakas Anna! Oi, jos hän edes voisi itkeä, poloinen!"
"Sinuun tuulee täällä, sinä kylmetyt", (kuinka kummallisen tunteettomalta hänen äänensä kuului!) "muista äitiäsi, jää sisään ja ole järkevä."
Samassa tuokiossa hän jo istui rouva Klemmen rinnalla noissa pienissä, avonaisissa vaunuissa. Hän tuskin vieläkään käsitti, mitä oli tapahtunut, vaan oli mielestään ikäänkuin unessa-kävijä.
"Saanko jo ajaa?" kysyi ajuri; ja hän maiskutti kehoittaen huulillaan, läjähytti vähän ruoskalla, ja niin lähdettiin säyseätä, tasaista ravia kodista, tuosta ihanasta lapsuuden kodista. Tien-mutkaan jouduttua tuli kuu juuri näkyviin suuren, mustan pilven takaa, ja Anna saattoi vielä kerran katsella entistä somaa kotiaan; valkea loisti ystävällisesti tuosta pienestä lukusuojasta ja selvään saattoi eroittaa pimeän varjon sisällä siellä. Anna painoi kädellä otsaansa; hän ei tahtonut enää ajatella eikä taakseen katsoa, — ei, eteenpäin vaan, kohden uusia murheita, uusia velvollisuuksia.
II.
Kuinka vitkaan matka kului! Anua melkein halusi nousta vaunuista ja lähteä astumaan; hänen mielestään oli jo koko iankaikkisuus kulunut ennenkuin he Sammaltalolle ennättivät, eikä kello kuitenkaan vielä ollut kuin 11. Heillä oli vielä hyvästi aikaa, lausui rouva Klemme ja hänen suuri, lihava ja lystikäs lankonsa, joka samassa tuli vaunujen luokse, vaati heitä kaikella muotoa ottamaan vähän virvokkeita, ennenkuin matkaansa jatkoivat.
"Mitä, onhan täällä yksi lisää!" huudahti hän kummastuneena, mutta jatkoi heti käsiään hieroen ja naurahtaen. "No-no, on meillä punssia ja leivos-kakkuja tuonlaiselle pienelle vallas-naiselle myöskin, luullakseni."
Tämä tahtoi kuitenkin mieluummin jäädä vaunuihin, ja kun tuo vierasvarainen mies siitä huolimatta aikoi väkisin nostaa häntä vaunuista, kiellettiin häntä siitä senlaisella vakavuudella, että mies joutui tykkänään hämilleen.
Annasta oli tämä kaikki kuin unen-näköä ikään; vaunuista hän saattoi nähdä suorastaan huoneesen, jossa iloisia lapsia ja nuorukaisia istui katetun pöydän ympärillä syöden omenoita ja pähkinöitä. Rouva Klemme seisoi etu-alalla, puheli ja elehteli, ja Anna ymmärsi oman kohtalonsa olevan nyt puheen-aineena. Molemmat kahlekoirat haukkuivat yhä vielä ja näyttivät kiihoittavan toisiansa. Aika ajoin tuli kuukin esiin ja valaisi matalan huone-rakennuksen ja koko tuon vieraan ympäristön. Kyytimies levitti hevosenloimen hänen jaloilleen, astuskeli sitten edes takaisin ja löi käsivarsiaan yhteen pysyäkseen lämpöisenä.