Översti ojensi kätensä varoittaen Annaa kohden, mutta tämä ei siitä ottanut vaaria.
"Etkö sinä halveksisi minua, jos epäilisin? Ja minä kun olen sinua pitänyt jalona, ylevämielisenä miehenä!"
Översti loi häneen tyynen, ylpeän katseen, joka ilmoitti, että raja oli ylitse käyty ja siteet heidän välillään katkenneet. Anna oli nyt saanut vapautensa, mutta hän viipyi vielä; hänen mielensä murtui äkkiä. Eikö isä hänelle enää sanaakaan enempää lausuisi? Eikö jäähyväisiä, eikö nuhteita?
"Anna, missä sinä olet?" huusi samassa; "suuri Jumala, kuinka kalvea ja kylmä sinä olet, ja isä… oi, isä! mitä on tapahtunut?"
Översti ei mitään vastannut, osoitti vaan ovea, ja niin suuri oli totutetun kuuliaisuuden valta, että Klaara vähääkään estelemättä lähti huoneesta, vieden melkein tunnottoman sisarensa mukanaan.
"Te jäätte tänne, rouva Klemme", lausui översti matalalla, luonnottoman levollisella äänellä, "minä pyytäisin vähän teidän apuanne."
Tuo pieni rouva tuli esille kakluunin nurkasta, jossa hän oli turvapaikkansa hakenut, ja vakuutti innokkaasti, että hän ennen olisi purrut kielensä poikki, ennenkuin noita varomattomia sanoja olisi suustaan laskenut, jos hän vaan olisi aavistanut niistä pahoja seurauksia tulevan.
"Jätetään se jo sikseen, rouva hyvä; aikomuksenne ei varmaankaan ollut paha. Pyytäisin teitä vaan ottamaan huostaanne ja hoitamaan pienen raha-summan tuon nuoren tytön varalle, joka teihin on turvautunut. Meillä ei enään ole mitään yhteyttä toistemme kanssa, ja sentähden täytyy tämän käydä teidän nimessänne, sillä minulta hän ei varmaankaan ottaisi mitään vastaan. Sillä tavalla kuin hän on kasvatettu, ei hän heti kykene itse henkeään elättämään, ja siis täytän tällä ainoastaan velvollisuuteni."
"Te voitte luottaa minuun niinkuin kultaan, herra översti. Kuusi viidenkymmenen ja yksi sadan riksin seteli. Paljon kiitoksia hänen puolestaan! Hyvästi!"
Tytöt olivat kumpikin työhuoneessa. Lyhyillä, melkein tunnottomilla sanoilla oli Anna kertonut kaikki tuolle hennolle, värisevälle olennolle hänen rinnallaan. Itse hän ei vielä oikein käsittänyt mitä oli tapahtunut eikä tällä haavaa tuntenut eron katkeruutta; hänen halunsa ja toivonsa hehkuivat tuon sairaan, hänen silmissään hirmuisesti loukatun isänsä luokse. Anna näki mielessään hänen riutuneen muotonsa. Se oli kummallisesti tuon tätä ennen niin korkeasti rakastetun kasvatus-isän näköön, — syytä siihen hän ei tarkemmin miettinyt — hän näki, kuinka isä kurotti laihoja käsiään häntä kohden, rukoillen häntä tulemaan luokseen.