Översti rypisti harmistuneena otsaansa kuullessaan näitä odottamattomia soimauksia, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja sääliväisyyttä ilmaantui vielä äänessä hänen lausuessaan:
"Sinä et tiedä mitä puhut, Anna, ja minä annan sinulle sentähden väärät soimauksesi anteeksi; tuo tieto annettiin sinulle liian äkkiä ja se on aluksi hämmentänyt tavallisen hyvän aistisi. Isäsi piti sitä onnena, kun me sinun otimme hoitoomme, ja mielellään hän luopui kaikista oikeuksistaan sinun suhteesi. Hän oli muurari ja asui pienessä kylässä lähellä sitä kaupunkia, jossa silloin oleskelimme. Eräänä päivänä syttyi kylä tuleen ja isältäsi paloi sekä asuinhuone että muu vähä omaisuutensa; minä satuin silloin olemaan läsnä ja pelastin hänen vaimonsa ja kaksi pientä tyttöä tulen vallasta. Toisen noista tytöistä nostin polvelleni ja annoin hänen leikkiä kellollani. Kun aioin lähteä, kietoi pienoinen kätensä minun kaulaani ja alkoi itkeä. Silloin kysyin, jos saisin viedä lapsen mukanani, ja kun he minua kiittivät ja siunasivat tarjouksesta, otin sinun turkkini sisään ja kannoin kotiani; sinä nukuit ja pieni pääsi lepäsi turvallisesti rintaani vasten. — Anna, kuuletko minua?"
"En voi; minä ajattelen vain tuotu vanhaa miestä, joka kävellessään sauvansa nojassa lankesi ja taittoi käsivartensa; minä näen hänen — ah, kuinka selvään hänen näen, — viruvan tuskissa yksinäisellä tautivuoteellaan, väristyksellä odottaen sitä hetkeä, jolloin hän armotta syöstäisiin kadulle, ja rukoilen kuolemata pelastamaan häntä vaivoistaan. Minun täytyy rientää sinne hänen luokseen! Ovathan vaununne tuolla ulkona; sanoitte muistaakseni heti lähtevänne? Minä lähden mukaanne; jos tulisin liian myöhään, en koskaan voisi anteeksi antaa niille, jotka ovat minun hänestä eroittaneet."
Översti katsoi häneen hämmästyneenä; oliko mahdollista, että tyttö rohkeni hänelle noin puhua?
"Onko anteeksi-antamus ainoa, mitä sinulta voimme odottaa, Anna? Sinä mieletön lapsi, varo itseäsi lausumasta sanoja, jotka voivat meidät iäksi toisistamme eroittaa. Onkin muuten aivan luonnollista", jatkoi hän leppeämmin, "että mielelläsi tahdot isääsi auttaa, ja hän tulee myöskin autetuksi, jätä asia vaan minun huolekseni. Mutta sinä et sinne saa lähteä; — minä tunnen olot, — se ei käy laatuun."
"Se käy, sen täytyy käydä laatuun! Hän ei kaipaa ainoastaan rahoja, hän kaipaa myöskin hoitoani, rakkauttani, ja sydämeni vaatii minua sitä hänelle antamaan. Mikäpä voisi minua siitä estää?"
"Minun luja kieltoni!"
Tuli hetkinen äänettömyys — haudan syvä hiljaisuus. He katsoivat toisiinsa; vielä olisi kaikki voinut muuttua hyväksi; mutta äiti, jonka lempeä, rukoileva katse kenties olisi saanut tuon jäykän miehen osoittamaan suurempaa kärsivällisyyttä, ja jonka hellä käden-puristus ehkä olisi voinut pidättää tuimat sanat Annan huulilta, hän oli poissa.
"Tuo on tunnoton kielto, josta minä en välitä; sinulla ei ole valtaa minun ylitseni ja minä lähden kuitenkin."
"Sinä olet oikeassa, minulla ei ole vähääkään valtaa sinun ylitsesi; mutta jos sinä lähdet, olet sinä myöskin ainaiseksi — muista, ainaiseksi — vieras minulle ja kaikille tässä talossa. Vielä on sinulla valta valita, onneton lapsi, ajattele, mitä teet."