Sitten översti jatkoi, rouva Klemmeen kääntyen.
"Kuka te olette, joka tulette tänne pahaa vaikuttamaan? Enkö ole noita kasvoja ennenkin nähnyt?"
"Monta kertaa, herra överstin nimeni oli tätä ennen Kristiana Spag, ja minä olen teitä tyydyttävästi palvellut, sen tiedän. En elämässäni ole tahtonut mitään pahaa matkaansaattaa, ja aivan tietämättäni tulin tämän tehneeksi, kun luulin…"
"Oi, isä, minkätähden et sano sitä valheeksi?"
Anna katsoi rukoillen överstiin; hän vapisi tuskasta eikä tietänyt, mitä hänen tulisi ajatella. Vakaamielinen översti oli syvästi liikutettu; hän koki lempein sanoin tyttöä rauhoittaa.
"Oma järkevä tyttöni, mun iloni ja toivoni, toivu toki ja rauhoitu. Onhan kaikki entisellään ja me rakastamme sinua aivan kuin omaa lastamme."
"Mutta enkö sitten ole teidän lapsenne?"
"Et ole, mutta sen pian unhotat, niinkuin mekin, vanhempasi, olemme sen unhottaneet."
Anna seisoi hetken aivan kuin hervahtaneena; senjälkeen veti hän kätensä pois ja astui pari askelta takaisin.
"Unhottaa! en, en koskaan. Minä lähden heti tuon köyhän, sairaan, hylätyn miehen luokse, koska hän on mun isäni. Kuinka olette saattaneet minua kasvattaa rikkaudessa ja yltäkylläisyydessä, oman isäni puutetta kärsiessä? Kuinka olette voineet minulta salata, että hän on olemassa ja varastaa minulta sen rakkauden, joka oikeastaan oli hauelle tuleva!"