"Te, kenties, ette asiasta tiedäkään? Mitä olenkaan tehnyt! Minä luulin teidän sen tietävän."
"Minkä?" kysyi Anna kiivaasti. "Sanokaa vaan suoraan, mikä se on, jota en tiedä."
"Ei mitään, tyyntykää, minä erehdyin."
Mutta Anna oli jo kuullut liian paljon. Hän tuli aivan lähelle rouvaa ja vaati häntä puhumaan.
"Jos olen överstiä kohtaan rikkonut, niin se on tapahtunut vastoin tahtoani; Jumalan tähden, enhän sitä voinut miksikään salaisuudeksi ymmärtää, tai luulin teidän kumminkin rippikoulun käytyänne saaneen siitä tietoa, ja sitten olisin mielelläni tahtonut saada hiukan apua isä-raukallenne, joka…"
"Se ei ole totta", keskeytti häntä Anna, "te valhettelette, minä en teitä usko! Tulkaa heti isäni luokse, oman armaan isäni, hän teille sanoo, että puheenne on pelkkää valhetta."
Översti nosti päätänsä kummastellen ja närkästyneenä, kun ovi aukeni, mutta nähdessään Annan kalman-kalveat kasvot katosi harmi häiritsemisestä silmänräpäyksessä. Anna piti pientä vastustelevaa rouvaa käsiranteesta ja toi häntä ikäänkuin tuomittavaa pahantekijää överstin eteen.
"Tämä väittää, etten minä olekaan sinun tyttäresi; mutta tiedänhän sen olevan pelkkää valhetta, sano hänelle, että se on valhe!"
Översti katsoi hellällä ja säälivällä katseella nuoreen tyttöön, otti häntä kädestä ja veti luokseen, ikäänkuin olisi hän tahtonut suojella häntä koko mailmaa vastaan.
"Minun sydämessäni on sinulle sama sija kuin Kustaalla ja Klaaralla, sen vannon Jumalan kautta."