"Ei milloinkaan, teidän kunnianne! Silloinpa olisin suurin lurjus, mitä maa päällänsä kantaa, jos ottaisin maksun siitä, että olen tehnyt velvollisuuteni."
"Yhtä itsepäinen kuin ennenkin, luulen minä", keskeytti herttua, hymyillen. — "Mutta sama se, minä teen sinun sen sijaan ratsumestariksi."
"Kas siitä kiitän minä teidän arvoanne! Minä olen tänä päivänä saanut kahta suuremman halun sota-ammattiin", — vastasi tuo entinen kyytipoika riemuiten. "Ja kas silloin minä heti nain Liisani", lisäsi hän kyyneleet silmissä.
"Tee niin, poikani; huomenlahjasta pidän minä huolen. Ja nyt hyvästi siksi; sinä saat pian kuulla minusta."
Että herttua piti puheensa, lienee tarpeetoin mainita. Tuon nuoren ratsumestarin pulskeissa häissä nähtiin herttua ja monta ylhäistä herraa hänen seurassaan. Lauri korotettiin sittemmin aatelissäätyyn — ja tässä loppuu meidän pieni kertomuksemme Kaarlo Yhdeksännestä ja Vermlandilaisesta.