Siinä aikomuksessa antoi hän kutsua tykönsä, sittenkun taistelu oli loppunut ja voitto oli täydellinen, tuon jättiläis-muotoisen talonpojan, jota hänen täydellä syyllä sopi sanoa henkensä pelastajaksi. Pian seisoikin tämä hallitsiansa edessä, joka katseli häntä suurella mielisuosiolla.
"Sinä olet pelastanut minun henkeni tänä päivänä, reipas poika", — sanoi herttua ojentaen hänelle kätensä. — "Kiitos siitä sinulle, ystäväni!"
"Teidän korkeutenne, minä maksoin vaan vanhan velkani teille", — vastasi puhuteltu koristelematta.
"Mitä sinä tarkoitat, ystäväni?" kysyi herttua ymmärtämättä, mitä sotilas tarkoitti.
"Minä tarkoitan vaan, että teidän korkeutenne kerran, monta vuotta sitten, pelasti minun henkeni, mutta sen asian näytte unhottaneen, minä huomaan."
"Kuinka sen voin ymmärtää?" kysyi herttua vielä enemmän kummastellen.
"Eikö teidän korkeutenne muista, että te kerran pelastitte, Vermlandissa matkustaessanne, nuoren kyytipojan hengen, kun hän oltiin kuoliaaksi hakkaamaisillaan muutamassa häätalossa?"
"Niin oikeen, nyt minä muistan! Oletko sinä se sama, joka minua kyyditsi sillä kertaa ja joka niin pahasti piestiin kilpakosioiltasi?"
"Olen, totta Jumal' auta, minä sama Lauri, teidän korkeutenne! Ja sillä tavoin on se vaan vanha velkani teille, jonka tänä päivänä onnistuin maksaa."
"Ei niin poikani", sanoi herttua sydämmellisesti pudistaen vielä kerran pelastajansa kättä. — "Kas tässä", — lisäsi hän kurottaen hänelle täyden rahakukkaron, "ota tämä pieneksi palkinnoksi kauniista ja urhoollisesta työstäsi."