"Minä olen iloinen ja ylpeä Vermlandilaisten kauniista rakkauden osoituksesta kohtaani. Kun en saa maksaa kyytirahaa, niin annan tämän rahan sinulle juomarahaksi."
Lauri kumarsi uudelleen nöyrästi, mutta kieltävästi, sanoen päättävällä äänellä:
"Ei milloinkaan, teidän korkea arvonne! Te olette pelastanut minun henkeni, jonka tähden olen teille ikuisessa kiitollisuusvelassa."
"Olkoon niinkuin tahdot sitte, itsepäinen poika", vastasi herttua hyväntahtoisesti. "Kentiesi tapaamme vielä kerran toisemme. Hyvästi!"
4.
Tässä ei ole tilaisuutta kertoa kaikkia niitä vaikeuksia, jotka Kaarlo herttualla valtionhoitajana, kuningas Sigismundin Puolassa ollessa, olivat voitettavina, ylläpitäessään lakia ja järjestystä maassa. Se on tunnettu, että suurin osa ylhäisistä aatelisherroista salaisuudessa, enemmin tahi vähemmin puolusti tuota heikkoa ja saamatointa Sigismundia, jonka valtikan suojassa he toivoivat tulevina aikoina saada vapaammin omia valtahimoisia tuumiansa toimeen panna; jonka tähden he, joukottain maahan muuttaneiden, "Jesuiti" nimisien munkkien kautta koettivat poistaa yleisön luottamusta valtiohoitajaan, joka kuvattiin mitä hirmuisemmaksi, verihimoiseksi mieheksi, jonka tarkoitus muka oli maan ja kansan vaino ja jonka hallituksen aikana rauhaa eli lepoa ei ollut odottaminenkaan. Ja kun me sen lisäksi tiedämme, että herttua aina nuoruudestaan saakka oli kokenut ja todella voittanutkin monen kansanmiehen suosion ja sydämmen, niin myös että kaikki kujeet sentähden raukesivat turhaan, muutamme, ilman muuta puhumatta valtakunnan sisällisistä oloista tällä rauhattomalla ajalla, näyttämön tälle pienelle kynäpiirrokselle, tuollen kauniille Kankijoelle, jossa kuuluisa Kankijoen kahakka, tuo muistettava tappelu tapeltiin, jonka kautta kuningas Sigismundin valta Ruotsissa ainaiseksi murrettiin ja jonka kautta puhdas evankeliumin oppi voitti pysyvän sijan maassa.
Ennen tappelua käski Kaarlo herttua kaikki sotaväkensä tappelukentällä langeta polvilleen rukoilemaan, ottaen itse, joukkojen ylipäällikön läsnä ollessa, Jumalan todistajakseen, että se ei ollut kunnian himosta, vaan maakunnan hyväksi ja evankeliumin puhtaan opin tähden, kun hän tarttui aseihin kuningastaan ja omia hurmaantuneita kansaveljiään vastaan. Sen jälkeen, antaen asiansa korkeimman käsiin, nousi hän tulisen sotakonkarinsa selkään asettuen vastustamaan päälle ryntääviä Puolan sotajoukkoja.
Kohta riehui tappelu tuimalla kiivaudella. Joka paikassa, missä tappelu oli tuimin, nähtiin herttuan korkea vartalo tulisen ratsunsa seljässä, elähyttäen ja innostuttaen sotilaitaan, itsekin jakeli hän väkevällä kädellään tuimia lyöntiä. Alussa olivat kuninkaalliset voiton päällä, mutta pianpa kääntyi onni herttuan puolelle, ja hänen tarkka silmänsä huomasi ilolla, että kauan ei viipyisi, ennenkö suuri Puolan sotajoukko kokonaan olisi lyöty.
Myötäkäymisestä innostuneena oli herttua pienen joukon kanssa murtanut itsensä läpi Puolalaisten eturivin ja silmänräpäyksessä näki hän itsensä ympäri piiritetyksi vihollisilta. Hänen korkea vartalonsa saattoi hänen pian tunnetuksi vihollisilta ja monta miekan lyömää tähdättiin hänen päätänsä kohden. Pian olisikin hänen täytynyt vaipua ylivoiman alle, jos ei juuri samalla hetkellä eräs leveähartiainen talonpoika, varustettuna hirmuisen suurella lyömämiekalla, olisi rynnännyt vihollisen päälle, ja antanut heille niin paljon tekemistä, että herttuan onnistui päästä pakoon omain miestensä turviin.
Herttua luuli tuntevansa miehen, vaikka ei muistanut, missä hän hänen olisi nähnyt, kuitenkin päätti hän tappelun loputtua ottaa selon asiasta.