Ilman että yksikään äsköisistä tappelioista olisi estänyt meidän matkustavaista, sillä se ei ollut kukaan muu kuin hän, talutti hän Laurin reelle, johon hänen istumaan pakotti, peitellen sitten vaipoillaan; sen tehtyä päästi matkustavainen hevosen aidasta, nousi sitten itse jalaksille ja muutaman minuutin kuluttua olivat he poissa meluavasta hää-talosta. Miehet töllistelivät heidän jälkeensä koettamattakaan estää heidän lähtöänsä, sillä oudon käsissä oli senlainen voima, että miehet huomasivat parhaaksi olla siivolla ja ääneti.
Maantielle päästyään kysyi matkustavainen: "Oletko pahastikin piesty, poikani?"
"Ei hätääkään!" — vastasi Lauri, joka, vaikka olikin puolikuoliaana, häpesi sanoa suoraan. — "Mutta jos ne ryökäleet olisivat vielä hetken saaneet pitää päälle, niin olisipa tainnut henki-siippana hangelle jäädä."
"Kuinka pitkältä on vielä ensimmäiseen hevosmuutto-paikkaan?"
"Ei täyteen penikulmaa. Antakaa ruskon ravata vaan."
Keli oli hyvä ja rusko tarpeeksi levättyään juoksi hyvää vauhtia. Pian päästiin perille hevosmuutto-paikkaan, jossa yksi mies otti hevosen hoitoonsa, matkustavaisen viedessä Laurin mukanaan sisälle vierasten huoneesen, jossa leimuava tuli takassa tervehti matkustavaisiamme.
Niin pian kun toinen hevonen oli reen eteen muutettu ja nähtyään, ettei piestyn kyytimiehen henki vaarassa ollut, valmistausi matkustavainen lähtemään. Ennen lähtöään luki hän kyytirahan, antaen nuorukaisen käteen.
Mutta Lauri antoi nöyrällä kumarruksella rahat takaisin, sanoen:
"Isäntäni sanoi minulle salavihkaan, että se oli itse Kaarlo herttua, jota sain kunnian kyyditä, ja kielsi minua ottamasta rahaa niin hyvältä herralta."
Kaarlo tunsi itsensä liikutetuksi tästä yksinkertaisesta suosion osoituksesta, joka osoitti kansan suosiota häntä kohtaan. Ääneti pisti hän rahat takaisin tukevaan nahkakukkaroonsa, ottaen sen sijaan kultarahan, jonka hän tarjosi Laurille, sanoen: