Vihdoin viimeinkin he istuivat junassa, mutta nytkään ei Annan mielestä matka tahtonut oikein kulua; kuinka monta pysähdyspaikkaa siellä olikin ja kuinka kauan niissä viivyteltiin! Rouva Klemme aloitti tavan takaa puhetta, mutta kun siitä ei pitempää keskustelua tahtonut syntyä, oli hän yhtä tyytyväinen, kun sai vaipua omiin ajatuksiinsa, ja pureskella leivoksia, joita hänen käsilaukkunsa oli pantu aivan täyteen.
"Nytpä saavat tyttäreni oppia kieliä ja soitantoa oikein kunnollisesti", arveli hän, "ja päälliseksi me vielä saamme vouratuksi pois nuo pienet huoneet portin viereisestä rakennuksesta, jotka juuri sopivat hänelle. Ne huonekalut, jotka Klemme otti köydeupunojalta, kun ei hän voinut velkaansa suorittaa, muutan minä sinne, ja otan sitten tietysti maksun isän antamista rahoista. Tyttö poloinen on aivan kuin lapsi noissa asioissa — onneksi hän kumminkin on joutunut hyvään käteen."
Ja sitten hän laski ja tuumaili, minkä arvoiset köydenpuuojan huonekalut mahtoivat olla ja mitä ne uutena olivat maksaneet, ja jota enemmän hän laski, sitä vähemmäksi kävi Annan osuus överstin antamista rahoista.
Sorössä he lähtivät rautatien vaunuista ja ajoivat sitten eteenpäin pienillä talonpojan kärryillä, jotka olivat lähetetyt rouva Klemmeä noutamaan. Parin, kolmen tunnin kuluttua matka viimeinkin päättyi ja he pysähtyivät asioitsijan talon luona. Anna hyppäsi rivakkaasti kärryistä alas; hän tahtoi heti lähteä isänsä luokse, heti kohta.
"Jumala varjelkoon, rakas lapsi, te saattaisitte hänen tappaa; häntä täytyy tietysti ensin valmistaa tuloonne. Istukaa tänne uunin eteen, minä sillä välin käyn hänen luonaan. Älkää telmikö, lapset! Teidän tulee olla siivolla, kuuletteko!"
Sillä välin kuin rouva Klemme riensi katua alas, istui Anna uunin edessä ja tuijottaen tuleen koetti hän koota sekavia ajatuksiaan. Vasta rouva Klemmen ovea avatessa tointui hän jälleen ja oli heti valmis noudattamaan tämän kuiskaavaa kehoitusta:
"Nyt voitte tulla!"
"Minkä vaikutuksen se häneen teki?" kysyi Anna kiihkeästi tiellä. Rouva Klemme oli niin vaipunut omiin hupaisiin mietteihinsä, että hänen täytyi koota ajatuksensa, ennenkuin vastasi:
"Se päättyi paremmin kuin voin toivoakaan; ensiksi hän, raukka, tietysti vähän hämmästyi, mutta sitten hän otti asian vallan tyyneesti. Tässä talo on; niin ei hän juuri hauskasti asu, sitä olisi synti sanoa mutta me muutamme hänen vielä tänä iltana toiseen asuntoon. Herra varjele, ettehän vaan liene kipeä?"
"Eikö mitä, ei se vaarallista ole. Kiitoksia vaan saattamisestanne! Parasta kuin käännytte nyt takaisin, tahdon mieluimmin olla yksinäni, kyllä teidän tosiaankin täytyy jättää minut yksinäni."