Tuo pieni utelias rouva oli pahoin pettynyt; sillä kovin mielellään olisi hän tahtonut olla läsnä, voidakseen sitten muillekin kertoa, kuinka sydäntä liikuttava isän ja tyttären jälleen toisiaan tapaaminen oli. Hänen täytyi kuitenkin kohtaloonsa tyytyä ja estelemättä meni hän siis menojaan.
Pienessä pimeässä porstuassa riippui vanha repaleinen nuttu ja pystyyn seinää vasten oli pari suuria puukenkiä asetettu, joiden sisällä oli olkia; Näitä nähdessään Anna taaskin tunsi vanhan syntisen kauhunsa tulla kurjuuden ja köyhyyden läheisyyteen, mutta se kesti vaan tuokion aikaa; seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo oli avannut oven ja langennut polvilleen isän vuoteen viereen. Mielenliikutus tukahdutti hänen äänensä ja hän oli melkein tainnoksissa; vanha vuoteella makaava mies sitä vastaan näytti ujostelevan ja olevan enemmän levoton kuin liikutettu. Hän, näet, huomasi, että hänen tulisi jotakin lausua, että tässä muutamia helliä sanoja olisi hyvin ollut paikoillaan, mutta niitä kuin ei hänen mieleensä tullut, täytyi hänen vaan hiljaa ähkiä ja voivotella, samalla kuin hän laski kätensä tytön kumartuneen pään päälle.
"Mun isä raukkani! Sinä kärsit niin kovin! Olisinko vaan aavistanut tätä ennen, olisin myös ennen tullut, mutta nytpä en sinusta enää milloinkaan luovu."
Hän nosti päätänsä ja katsoi ylös; sairas makasi yhä vaikeroiden, silmät ummessa; Anna näki edessään riutuneen olennon, jonka järeät kasvot osoittivat törkeyttä ja yksinkertaisuutta; katsannossa ilmaantui typeryyttä, hyvänluontosuutta ja kavaluutta kummallisessa sekoituksessa. Anna peräytyi hämmästyneenä. Tuosta olennostako hän ei milloinkaan luopuisi! Mitä oli hän tehnyt? Tuon miehen tähden hän siis oli kaikki uhrannut, nyt vasta se hänelle oikein selveni; — kaikki! Mutta, sanoi hän itselleen, olihan se hänen velvollisuutensa, mies oli kuitenkin hänen isänsä ja aivan viaton niihin harhakuviin, joita hän oli ennakolta mielessään hänestä luonut. Oi, joska vaan sydän tahtoisi häneen taipua!
Mutta hänellä oli vastahakoinen sydän. Mitä olisi hän antanutkaan nyt sisarensa, pikku Klaaran lempeästä, sääliväisestä ja tosikristillisestä mielestä!
Hän tarjosi isälle juomista särkyneestä vesiruukusta, joka oli ikkunalla, ja kannatti hänen päätänsä sillä aikaa kuin hän joi; mutta hän teki sen vastenmielisesti eikä hänen äänensä enää ollut sama kuin alussa; se kuului nyt väkinäiseltä ja epävakaiselta.
"Kestäisitköhän muutosta poloinen — isäni? Täällä on sinun kovin tukala olla; muualla parantuisit pikemmin."
"Sairashuoneesenko?"
"Ei sairashuoueesen, vaan pieneen hauskaan kotiin, jossa minä sinua hoidan."
"Jumala sinua siunatkoon", vastasi sairas juuri samalla äänellä kuin eräs köyhä eukko siellä kotona, — jota Anna ei koskaan voinut kärsiä, mutta jolle Klaara joka lauantai antoi kuusi killinkiä.