Tuli hetkinen äänettömyys; vanha Jens makasi tyyneenä, hengitti tasaisesti ja kovaa; Anna luuli hänen nukkuneen ja se oli hänelle suureksi helpoitukseksi. Niin ei kuitenkaan ollut laita, mutta ukon oli mielestään mukavinta olla sillä tavoin; valkoisten silmäripsiensä raosta hän salaa ja vakoillen tähysteli tuota nuorta tyttöä. Hänen elämänsä synkimmällä hetkellä oli muutos tapahtunut; tuskin hän saattoi sitä uskoa, että toinen ihminen hänestä vast'edes huolta pitäisi; tässä todellakin oli syytä kummastella, ujostella ja iloita.
"Lapsi raukka", ajatteli hän, "niin minun omatuntoni kuitenkin on vapaa, minä en ole häntä pyytänyt tulemaan. Kun hän vain ei näyttäisi niin hirveän hienolta! Ja ajatellessani, minkälainen ressukka hän ennen oli, — en minä hänestä enää tunne muuta kuin nuo mustat silmät."
Ukon näitä ajatellessa seisoi Anna vallan liikkumattomana keskellä tuvan laattiaa; ei hän uskaltanut itkeä eikä millään tavalla uskaltanut antaa tunteillensa valtaa. Pitkältä ja toivottomalta näytti hänen tulevaisuutensa, ja eilen oli se vielä ollut iloinen ja valoisa! Oli aivan kuin kiehtova veden-pyörre olisi tarttunut häneen ja viskannut hänen autiolle rannalle, kauas kaikista niistä, joita hän kunnioitti ja rakasti. Hänen omat, eilen lausumansa turvalliset sanansa: "mitä voisi meille tapahtua kuin isä on kotona?" pistivät häntä kipeästi sydämeen. Kiihoitetussa mielessään oli hän varmasti luullut oikein tehneensä, mutta nyt häntä jo rupesi epäilyttämään. Eiköhän kaikkien niiden lukemattomain kiitollisuuden-siteiden, jotka häntä kotiin kiinnittivät, olisi pitänyt häntä siellä pysyttää? Mutta isä oli ollut liian ankara. Ja kuitenkin, kuinka usein hän itse juuri oli isän vakavuutta ylistänyt! Anna näki vieläkin edessään hänen vihassakin jalon kuvansa ja kuuli hänen varoituksensa: "onneton lapsi, ajattele, mitä teet!"
Anna koetti karkoittaa synkkiä ajatuksiaan ja kiinnittää mieltänsä ympärillään oleviin esineihin. Pienten, likaisten, vuosikautisen pölyn ja hämähäkin verkkojen pimittämästä ikkunasta saattoi lauta-tarhan ylitse nähdä vähän rantaa; vesi näytti kylmältä ja myrskyiseltä; pieni venhe kulki vaivaloisesti rantaa kohden; hän katseli sitä ja Kustaa muistui äkkiä hänen mieleensä. Mitähän tuo armas, uskollinen Kustaa sanonee, kun kuulee, ett'ei Anna olekaan hänen sisarensa? Vai tiesikö hän sen jo, kenties? Varmaan hän mahtoikin sen tietää, hän kun oli viittä vuotta Annaa vanhempi. Samassa juohtui heidän hyvästi-jättönsä eläväsi Annan mieleen, kuinka Kustaa ensin otti Klaaran syliinsä ja sitten puolittain leikillisesti kumarsi hänelle ja suudellen hänen molempia käsiään lausui: "sinä, Anna, olet nyt täysikasvuinen neiti jo!"
Hän muisti myöskin tuon kauniin kevät-aamun, jolloin hän, heidän yhdessä käyskellessään, kysyi Kustaalta, minkätähden tämä ei enään ollut sama kuin ennen häntä kohtaan, jos hän ei enään ollut hänelle yhtä rakas, johon Kustaa, katsoen häneen kirkkailla vakailla silmillään vastasi: "oi, joskohan vaan voisit nähdä sydämeeni!" Ja nyt juolahti vielä tuo isän merkillinen kirjekin Kustaalle hänen mieleensä ja kummallinen, huimaava ajatus ajoi kaiken veren hänen sydämeensä, mutta hän karkoitti sen sielunsa täydellä voimalla ja rukoili innokkaasti:
"Suuri Jumala, varjele minun järkeäni!"
Alkoi jo hämärtää eikä kuulunut vielä ketään heitä noutamaan. Muuraaja nukkui nyt täyttä totta sikeässä unessa; tyttö peitti kaulavaatteellaan hänen käsivartensa, sillä pieni, repaleinen peite ei tahtonut hyvin ulottua.
"No hei, vanha kurre!" kuului nyt äkkiä ääni ovensuussa, ja reipas, nuori sepän sälli, pystytukkainen ja nokiposkinen, astui etunahkoineen sisään. Hän tarjosi sairaalle pulloa ja lausui, Annaa huomaamatta:
"Kuinka on nyt käsivarren ja kuumeen laita? Tässä on minulla teille pisara, jonka luulisin kelpaavan. Noh, jokos nyt myöntyisimme lähtemään köyhäin huoneesen, vai vieläkö pikkuisen vastustelemme? No niin", jatkoi hän sydämellisemmin, "jos vaan voisin siinä suhteessa jotakin hyväksenne tehdä, ei teidän koskaan olisi pakko sinne lähtemään, mutta saatte kääntää vaikka joka taskuni nurin, vaari kulta, ja katsoa, mitä niistä löydätte. Ken siellä? Ohoo, pyydän anteeksi!"
Olikohan tuo nuorukainen hänen veljensä? Tuskin hän luuli voivansa sitä kestää, ja kuitenkin, millä oikeudella halveksisi hän tuota ahkerata työmiestä?