Muuraaja oli tosiaankin mielissään ja oikaisi tyytyväisenä ruumistaan lämpöisellä ja puhtaalla vuoteella; punssi, jota Anna hänelle tarjosi, maistui oivalliselta, ja kääreetkin laittoi tyttö niin keveästi ja sievästi hänen käsivarteensa; olihan se toista kuin ennen, jolloin hän itse sai niitä vasemmalla kädellään tohria. Miellyttäviä tulevaisuuden näkyjä kangasti hänen mielessään, ja kuitenkin oli siinä eräs pieni seikka haittana, — mutta milloinkapa sitä ihminen voi sanoa, ett'ei mitään haitallisia seikkoja ole olemassa?
Anna oli hyvin väsynyt ja tuskastunut, mutta ei häntä laisinkaan nukuttanut; hän istautui tuohon vanhan-aikuiseen isoisän tuoliin, joka oli kakluunin vieressä, istui siinä tunnin toisen jälkeen, mietti ja ajatteli. Hän kuuli kirkonkellon lyönnit; jossakin läheisyydessä mahtoi olla pieni kello, joka aina löi pikkuista ennen.
Mitä tekivät he nyt kotona? Klaara itki häntä ja rukoili hänen puolestaan, sen Anna tiesi. Ja isä? Hän suri myöskin — se oli kätkettyä, kalvaavaa, parantumatonta surua. Epätoivoisena painoi Anna kätensä ristiin. Joko äiti oli saanut sen kuulla? Tai istuiko hän juhlapuvussa ja iloisena hääpöydässä ajatellen ensi vuotta, jolloin hänen vuoronsa tulisi viettää samaa onnellista juhlaa perheensä keskuudessa? Mutta Anna tiesi hänen lisäävän, jos Jumala suo. Ja vihdoinkin tuotti kyyneltulva nuoren neidon ahdistetulle sydämelle helpoitusta.
III.
Seuraavana aamuna nousi Anna ani varhain vuoteeltaan; hän oli syvästi murheellinen, mutta täynnä hyviä päätöksiä. Hän tahtoi rakastaa isäänsä hellästi, sillä eihän se hänen syynsä ollut että oli halpa ja raaka enemmän kuin Annakaan saattoi ansiokseen lukea, että oli saanut hyvän kasvatuksen ja opetusta nauttia.
Ravakkaasti aukaisi hän asuinhuoneen ikkunan, otti halukkaasti luudan tottumattomaan käteensä ja rupesi laattaa lakaisemaan; sitten hän pyyhki pölyn, otti myöskin poron uunista, mutta se tuoksui hänen silmiinsä, ja kun hän sen viimeinkin oli saanut korjatuksi, täytyi hänen uudestaan laasta ja pölyt pyyhkiä. Muuraaja nukkui vielä; vesi oli saatava lämpiämään ennenkuin hän heräsi, mutta mistä saisi hän vettä ja mistä tulta? Vallan neuvotonna tuijotti hän tyhjään ämpäriin ja sammuneesen hiilustaan. Työ oli kumminkin tehtävä. Anna tarttui pienellä, hienolla kädellään ämpäriin, kantoi sen pihalle ja pani pumppuun riippumaan; hän oli urhea tyttö ja valmis vastustamaan kaikkia hienoja tapojaan. Raskas pumpuntanko nousi ja laski kerran toisensa jälkeen, siksi kuin hänen käsivartensa tykkänään uupui, ja kuin vihdoinkin tärkeä hetki oli tullut ja hieno vesi-suihku ilmestyi, täytyi hänen tauota lepäämään. Tuo pieni kello, jota hän yöllä oli kuunnellut, löi sumassa kahdeksaa; lyönnit olivat niin leikilliset ja tulivat niin tiukkaan toinen toisensa jälkeen, juuri kuin olisivat kokeneet joutua ennen kirkonkelloa, niinkuin joutuivatkin. Ääni kuului kartanon pihan-puolella olevista huoneista. Anna katsahti sinne ja näki ikkunassa lihavan punaverisen vaimon ystävälliset kasvot; vaimolla oli kuulean valkoinen esiliina vyöllä, hän seisoi oikein pilven tapaisessa höyryssä hieroen pesu-vaatteita. Ystävällistä katsetta seurasi pian ystävällinen pään-nyökähdys ja sitten koko joukko viittauksia, joita Anna ei kuitenkaan ymmärtänyt. Viimein vaimo aukaisi ikkunan ja lausui:
"Vartokaa vähän, siksi kuin Pekka tulee; tuo on hänelle pieni asia; en ymmärrä missä poika viipyy, kun ei hän vielä ole täällä."
Tuskin hän oli puheensa päättänyt, ennenkuin poika jo aika vauhtia tuli luistaen jäätynyttä kadunojaa pitkin ja heiluttaen kirkasta maitopulloa ilmassa. Kainalossaan hän kantoi suurta limppua, jonka antoi äidilleen, samalla kuin hän iloisesti läpsäytti häntä olkapäälle ja katsoi häneen tuolla puoleksi veitikkamaisella ja puoleksi kunnioittavalla silmän-luonnilla, jota on köyhän lapselle niin omituinen. Sitten hän hyökkäsi pumpulle, nosti kohteliaasti karvalakkiansa tytölle ja alkoi pumputa.
Hän oli noin kolmentoista vuotias tanakka poika; vaaleiden kiharien alta näkyi korkea, puhdas otsa, silmät olivat kirkkaan siniset, kasvot punakat ja pisamoiset; koko hänen olentonsa näytti erinomaisen reippaalta. Pojan lapsekas ulkomuoto oli koomillisena vastakohtana hänen miehekkäälle katsannolleen, joka osoitti pojan jo pitävän itseään perheen turvana, niinkuin hän tosin tavallansa olikin. Ennenkuin Anna ennätti kääntyäkään, oli Pekka jo polvillansa pesän edessä ja sai pian tulitikkujen ja lastujen avulla iloisen valkean toimeen, sitten hän kaatoi vettä kattilaan, asetti sen tulelle ja kysyi olisiko vielä muutakin toimitettavaa. "Minulla on vielä kymmenen minuutia aikaa ennenkuin apoteekarin luokse tulee mennä", lausui hän niinkuin ainakin mies, joka tietää ja tuntee ajan arvon.
"Ei ole muuta; tuhatta kiitosta vaan! Onko teillä joku kipeänä, koska apoteekiin tulee mennä?"