"Eipä juuri, mutta minä hoidan apoteekarin porsasta ja teen yhtä ja toista toimitusta, josta saan oivallista hylkeenrasvaa palkakseni. Riika raukka tarvitsee niin paljon hylkeen rasvaa, kuin saada voi; ette usko, kuinka huono Riikamme oli, mutta nyt hän jo on paljoa parempi. Niin, jos ei ole muuta toimitettavaa, menen äidin luokse haukkaamaan palan leipää."
Tuossa tuokiossa oli Pekka taas pihalla, saaliin kääritty nelivuotias tyttö käsivarrella ja kädessä suuri kappale leipää; olisi luullut pojalla olevan täyden työn ennenkuin saisi leivästään lopun; mutta arvaamattoman nopeasti suoriutui hän siitä niinkuin kaikista muistakin tehtävistään, ja tuskin oli nuo kymmenen minuutia kulunut, ennenkuin hän taas kiidätti pitkin kadun-ojaa ja katosi pikaa kuin nuoli näkyvistä.
Kohta sen jälkeen tuli äiti; hän oli ottanut suuren karkean esiliinan vyöltään ja näytti oikein siistiltä ja sievältä.
"Voisinko teitä jollain tavalla auttaa?" kysyi hän hiukan ujostellen, mutta samalla kuitenkin äidillisesti. "Minä olen juuri parhaassa pesun touhussa, ja jos vaan on jotakin pestävää hänelle tuolla", vaimo osoitti muuraajan huoneesen, "niin antakaa tänne. Asioitsijan renki kertoi minulle eilen kaikki tyyni, ja se, Jumala nähköön, voi kovan kivenkin liikuttaa; tosiaankin, neiti hyvä minun täytyi itkeä eilen, kuin näin teidän tulevan hänen kanssansa, ja mielelläni olisin tullut heti luoksenne, mutta pelkäsin häiritseväni. Noh, tuokaa tänne vaan, ei siinä muutama vaate pesua paljonkaan lisää."
"Te olette hyvin hyvä, mutta ei minulla vielä ole mitään pestävää; sitä paitse on minun tottuminen omin neuvoin toimeen tulemaan."
"Minkätähden te halveksitte naapurinne vähäistä apua, neiti hyvä; mutta olkoon nyt sitten, kenties toisen kerran sopii paremmin. Kun tytöt palajavat koulusta, lähetän heidät tänne kuulemaan, jos on jotakin toimitettavaa."
Hän nyökäytti iloisesti päätänsä ja lähti huoneesta. Anna oli kummallisen liikutetulla mielellä; vaivaavalla tunnolla muisteli hän, kuinka usein hän ennen oli valittanut huonompain ihmisten itsekkäisyyttä, väittänyt heidän vaativan palkkaa kaikesta, yksin ystävällisestä katsannostakin, ja nyt tuli tuo köyhä vaimo pyytämättä tarjoamaan hänelle apuansa. Oi, hän oli hylätyssä tilassaan kuitenkin kohdannut jo paljon ystävällisyyttä, ja hän muisti nyt tuota tunnollista tilanomistajaa ja hänen antamaansa rahaa, josta hän ei suurta kiitostakaan ollut saanut. Ennen olisi Anna häntä halveksinut, melkeinpä kammonnut hänen karkeain vaatteidensa, yksinkertaisten tapojensa ja suoran käytöksensä tähden. Kotona oli hän aina ollut kummallisesti kylmä äidin niistä suurista hyveistä puhuessa, joita köyhässä, halvassa kansassa tavataan kahdenkertaisesti suuret juuri sentähden, että niitä väheimmin huomataan. Oliko ainoastaan oma kokemus poistava hänen epäilyksensä siinä kohden? Eikö hänen ylpeytensä voinut lannistua, ennenkuin hän itse olisi noiden halveksittujen henkilöiden hyvyyden ja sääliväisyyden tarpeessa? Oi, josko hän vaan uskaltaisi toivoa, että Jumala häntä kuritti niinkuin isä lastaan, että tämä suuri koettelemus oli häneltä rakkaudesta tullut, — oi kuinka kevyeksi se kuorman tekisi, kuinka valoisaksi ja turvalliseksi matkan! Mutta ei Anna vielä uskaltanut nöyränä, lapsen tavoin avata sydäntään niin ylen suurelle armolle ja siunaukselle. Tähän saakka hän oli Jumalalle ollut vieras ja tunsi häntä ainoastaan — jos niin voi sanoa äidin ja sisaren kautta; tuskin hän oli luullut Jumalata tarvitsevansa, oma huonoutensa Jumalan suuruuteen verrattuna oli häntä sitä paitse rasittanut, joka muuten on tavallista juuri ylpeille ihmisille. Nyt hän kuitenkin lankeusi polvilleen pienen kyökkinsä kiviselle laattialle, tunnusti rikoksensa, tunnusti, että jos tämä oli hänelle rangaistukseksi — semmoisena hän sen parhaiten saattoi pitää — oli hän sen hyvin ansainnut.
Samassa kuin hän polviltaan nousi, tuli aurinko näkyviin ja pilkisti hymyilevänä puoleksi jäätyneiden ikkunan ruutujen lävitse sisään ja pieni, kaunis lintu naputti keltaisella nokallaan useita kertoja ikkunaan. Anna riensi pihalle antamaan lintu raukalle muutamia jyväsiä ja hänen mieleensä juontui silloin nuo lohduttavaiset sanat: ei varpunenkaan putoo maahan ilman taivaallisen isänne tahtoa, ja kaikki teidän hiuskarvanne ovat luetut.
"Onko täällä ketään?" kuului äkkiä ääni sisältä ja kun Anna tuli kyökkiin, näki hän sievän keskikokoisen tytön seisovan keskellä laattiaa; tytöllä oli tulipunainen huivi päässä, suuri kudottu saali hartioilla, heleän-punainen esiliina ja sinertävät sormikkaat; käsivarrellaan kantoi hän suurenlaista sankakoria. Hän näytti olevan jokseenkin kaunis tyttö, vaikka olikin hyvin tuon vanhan muuraajan näköön, ja sukkeluutta ilmaantui hänen muodossaan; tyttö kovin ujosteli, mutta koki sitä salata ja nytkäytti karskisti ruumistaan, joka liikunto häntä vähemmin kaunisti.
Anna heti aavisti kuka hän oli; tuleeko minun häntä suudella? ajatteli hän, mutta se tuntui vähän vastenmieliseltä; sitävastaan hän tarttui tytön sinertävässä sormikkaassa olevaan käteen ja puristi sitä ystävällisesti.