"Tuopa nyt on kummallisin juttu, mitä elämässäni olen kuullut", alkoi Tiina asettaen korinsa laattiaan: "kunhan et vaan ajan pitkään katuisi; niin, minä sanon sinuksi, sillä en suinkaan muutakaan voi, koska kumminkin olemme sisaruksia."
"Niin tietysti, kuinkas muutoin; mutta käy sisään nyt, Tiina hyvä, ja istu, kenties haluaisit kupin teetä näin kylmänä aamuna."
"En, Jumalan tähden, mun täytyy joutua kotiin; rouvan kanssa ei käy leikkiä laskea, siellä, tiedätkös, pidetään hirmuisen tarkkaa silmää." Tiina lausui tämän merkillisellä äänen painolla. "No, ukko, hän voi tietysti nyt kuin sokuri siirapissa, ellet sinä häneen kyllästy kesken aikojaan. Kaiketi ne olivat kovaluontoisia ihmisiä, joiden luona sinä olit, arvatakseni?"
Oi, kuinka tuo koski Annan korviin, kuinka hänen mieltänsä karvasteli, kun täytyi heistä tuonlaisia kuulla.
"Hyviä, jaloja, siunattuja ihmisiä he olivat!"
"No, sitä olen minäkin kuullut", lausui Tiina ihmetellen ja otti korin taaskin käsivarrelleen. "Risto oli varmaankin kuullut väärin, hän arveli heidän ajamalla ajaneen sinut luotaan."
Ajamalla ajaneen! Väristys kävi Annalla läpi ruumiin, ja hänen mieltänsä valtasi niin kova alakuloisuuden tunne, ett'ei hän vähään aikaan voinut sanaakaan lausua.
"He antoivat minun valita heidän ja… Mutta emme huoli siitä enää puhella. Tahdotko käydä isää katsomassa, Tiina?"
"Ei ole minulla aikaa", vastasi Tiina; "saat muuten olla huoleti, en minä tahdo sinun asioihisi sekaantua, mutta kyllä sen verran ymmärrän, että kun niin halukkaasti annetaan jonkun tiehensä mennä, siitä silloin kernaimmin tahdotaan päästä. Sano isälle terveisiä; tosin olen tehnyt hänen hyväkseen, minkä olen voinut, mutta se tietysti ei ole paljoa ollut ja luullakseni sekin vähä nyt unhotetaan. Hyvästi! Sinä tietysti olet liian hieno käymään minun luonani."
"Eihän toki, mielelläni käyn sinua tervehtimässä. Missä asut?"