Tuuli vinkui ja humisi poppeli-aleijassa, joka vei överstin kauniille maatalolle; se pyöritti kellastuneita lehtiä korkealla ilmassa ja vei lakin mieheltä, joka pihassa valjasti hevosia vaunujen eteen. Työhuoneen ikkunasta lankesi kirkas valo ulos lumelle; se näytti hauskalta ja houkuttelevalta, ja hauskaapa tuolla sisällä olikin; mukavuutta, varallisuutta, valoa ja lämmintä, tyytyväisiä kasvoja ja iloisia mieliä.

Översti käveli vakavilla ja tyyneillä akselilla edes takaisin laattialla. Hän oli noin kuudenkymmenen vuotias mies, jokseenkin laiha, pitkä ja hoikka; hiukset olivat jo harmahtavat, mutta kasvojen juonteet säännölliset ja ylevät; silmän-luonteessa huomasi kohta jotakin käskevää. Överstillä oli todellinen hallisijan katsanto, joka osoitti, ett'ei hän vastustamista sallinut, taikka oikeammin ett'ei hän sitä koskaan ollut kohdannutkaan. Järkähtämättömällä tahdonvoimalla hän hallitsi sekä itsensä että muut, ja lupauksen hän täytti yhtä tarkasti kuin uhkauksenkin. Päätöksestään hän ei koskaan luopunut, sillä hän sen tekikin vasta tarkoin mietittyään, mikä oikein oli, vähän siitä välittäen, oliko se hänelle sitten mieluista taikka ei. Hänen mieleensä ei koskaan juolahtanut, että hänkin olisi voinut erhettyä; varmasti hän luotti omaan ymmärrykseensä ja oikeuden tuntoonsa. Muuten hän oli hellä ja hyvä perheenisä, ja lempeät olivat silmäykset, jotka hän tälläkin haavaa loi vaimoonsa, joka melkein täysissä matkavaatteissa seisoi kakluunin ääressä, ja nuoriin tyttäriinsä, joista toinen juuri pani kirjettä sinettiin, sillä välin kuin toinen katseli ulos ikkunasta ja valitteli ilman rumuutta.

Överstin rouvalla oli oikein herttaiset kasvot, ne selvään kuvastivat hänen lempeätä, hellää ja uskollista sydäntään. Vaikka hän ei suorastansa mitään mieheensä vaikuttanut, taivutti hänen läsnäolonsa kuitenkin, kummankaan sitä tietämättä, tätä lauhkeammalle ja leppyisämmälle mielelle. Hän oli juuri mitä sopivin överstille vaimoksi; kuinka osaavasti hän tiesi poistaa kaikki pienet vastukset, tasoittaa vähäiset harmit, ja järestää kaikki taloudelliset kohdat, överstin sitä huomaamatta; sitä paitse hän aina oli valmis taipumaan miehensä tuumiin ja hankkeisiin. Mutta taipuiko tämäkin vastavuoroon hänen tuumiinsa? Sitä ei översti tullut ajatelleeksi; ei hän huomannutkaan tuota pientä kärsiväisyyden juonnetta vaimonsa kasvoissa; tämä eli omaa yksinäistä sisällistä elämäänsä, toivossa, surussa ja taistelossa; sen ohessa hän kasvoi ja lisääntyi uskossa ja kestäväisyydessä.

Heidän nuorista tyttäristään oli vanhempi noin kahdeksantoista vuotias, pitkä, hoikka ja kaunis neiti. Vaikka hän ei vähääkään ollut isänsä näköinen, oli kuitenkin hänen olennosaan ja katsannossaan jotakin, joka överstistä muistutti; hänkin kantoi päätänsä korkealla, ja oudot sanoivat häntä usein ylpeäksi, jopa uhkamieliseksikin. Eikä he siinä aivan väärässä olleetkaan; mutta Anna oli kuitenkin sen ohessa helläsydäminen, ylevämielinen ja innokas tyttö. Nuorempi taas oli hento, kultakutrinen olento; hänen siniset silmänsä loistivat kuin kirkkaat tähdet ja poskilla heloittivat hohtavat ruusut, joita perheen lääkäri vakavalla katseella ja äiti aavistavalla pelolla tarkasteli.

"Tuntuu niin kummalliselta", lausui överstin puoliso, "kun yksinäni lähden matkalle; ensimmäisen kerran erkanen nyt lapsista, ja toivoisinpa melkein, että vanhan ystäväni hopeahäät jo olisivat ohitse ja minä onnellisesti kotona jälleen. Olen tosiaankin oikein raskaalla mielellä… niin, naura sinä vaan, Anna, mutta se on täyttä totta, lapseni."

"Pelkäätkö jättää meitä kotiin, äitiseni? Mitä pahaa meille voisi tapahtua, kun isä on luonamme?" Ja Anna loi mustat, säihkyvät silmänsä äärettömällä rakkaudella ja luottamuksella isäänsä.

"Jumalan avulla kaikki käykin hyvin", vastasi äiti hiukan huoahtaen; "sinun, pikku Klaaraseni, tulee olla hyvin varova, muista välttää vetoa äläkä suinkaan mene vähillä vaatteilla ulos. Anna jo tänne kirje! Näes, Hugo, kuinka paksu se onkin; rakas poikamme varmaankin käy hyvin iloiseksi, kun hän tämän saa! Jospa se vaan ennättäisi jouluksi perille! — Kas nyt on hevonen valjaissa; jää sisään sinä, Klaara. Hyvästi! Hyvästi!"

Översti peitti huolellisesti vaimonsa vaunuihin, Klaara seisoi punasten kartiinien takana ja nyökkäsi päätänsä äidille alahalla, Anna suuteli häntä hymyellen ja varoitti häntä kaikella muotoa olemaan tyyneellä mielellä, — eihän tätä kestäisi kuin kolme päivää. Vaunut vierivät pois jättäen syvät ja tummat jälet pehmoiseen lumeen. Isä ja tytär katsoivat hetken sen jälkeen, mutta tuima tuuli ajoi heidät pian sisään.

"Minulla on vähän kirjoittamista tänä iltana", lausui översti, käveltyään pari kertaa edes ja takaisin laattialla, "ja tahdon sentähden olla häiritsemättä; jättäkää minulle kuppi kylmää teetä ja pari palasta leipää ruokasaliin. Hyvää yötä, lapset, katsokaa nyt, ett'ei minua missään tapauksessa häiritä."

Hän suuteli heitä otsaan ja Anna toisti vakuuttaen: "ei missään tapauksessa."