"Näes, Klaara", lausui Anna sisarelleen, "kuinka iloisesti valkea palaa kakluunissa! Eikö ole täällä hauska olla? Varsinkin kun tuolla ulkona myrsky noin pauhaa, tuntuu minusta kahta vertaa hupaisemmalle, kun saa sisällä olla."
"Mutta moni on ulkona tälläkin haavaa, Annaseni, vähillä vaatteilla ja vielä vähemmillä toiveilla päästä lämpöiseen ja hauskaan kotiin."
"Tietysti, mutta eihän liene mikään synti, jos se iloitsee ja on tyytyväinen, joka on paremmissa oloissa."
"Ei suinkaan, ei millään tavalla! Älä minuun suutu, Anna, jos en voi tuollaisia ajatuksia välttää, ne tulevat aina itsestään. Lassi raukka, hän varmaankin jo lienee saapunut äitinsä luokse!"
"Tuo nyt on sellaista sairaallista myötätuntoisuutta, jota minä puolestani en voi hyväksyä", vastasi Anna vähän kärsimättömästi, "ikäänkuin isä olisi siinä väärin tehnyt, kuin ajoi uskottoman palvelijan talosta."
"Mutta Lassi katui käytöstänsä."
"Katui! Vähän luotan minä senlaiseen katumukseen, joka ilmaantuu vasta sitten, kun rikos on tiedoksi tullut. Sitä paitse liikanainen armoitteleminen vaan turmelisi muunkin palvelusväen. Lassin kohtalo isää säälitti, sen selvästi huomasi, mutta hänellä oli toki tarpeeksi luonnon lujuutta voidakseen siinä kohden menetellä oikeuden mukaan."
"Vaan onko myöskin oikeuden mukaista vastustaa sydämen kehoitusta? Välistä tulen oikein rastaalle mielelle, kun ajattelen, että saattaisin jolloin-kulloin vihastuttaa isää ja hän silloin tuolla ankaralla, järkähtämättömällä katseella ajaisi minut luotaan. Herralle kiitos hänen ja meidän kaikkein puolesta, niin kova ei Jumala kuitenkaan ole, että hän sallisi senlaista tapahtuvan. Nyt sinä taaskin suutut, Anna, ja väärin, kentiesi, onkin tuonlaisia puhua, mutta minä rakastan isää kaikesta sydämestäni, rakastan sinua yhtä paljon ja se vaivaa minua, kun sinä näet hyveitä juuri hänen vioissaan. Mutta, tosiaankin, minulla on jotakin tunnollani."
"Mitähän tuo olisi?"
"Tiedäthän, että minun kirjeeni Kustaalle valmistui viimeisimmäksi ja kun panin kaikkein kirjeet koteloon, luin muutamia merkillisiä riviä isän kirjeestä. Siinä oli näin: 'Älä käsitä minua väärin, äläkä luule, että minä sinua estellä tahdon; toivon ainoastaan että vasta kotiin palattuasi ilmoitat hänelle tunteesi, sitä toivon yhtä paljon hänen kuin itsesikin tähden.' Juuri nuo sanat siinä oli, minä ne luin kahteen kertaan. Sitä minun, kentiesi, ei olisi pitänyt tehdä, mutta se tapahtui melkein tietämättäni ja tavallisesti ei kirjeissä olekaan salaisuuksia ollut. Kehenkähän Kustaa lienee mieltynyt? Ajatteles, kuinka hän on voinut sen niin salata, ett'emme mitään ole aavistaneet! Jos vaan voisin käsittää, kuka se on! Kirjeestä päättäen luulisin hänen olevan alhaisemmasta säädystä."