"Oi, en minä sentähden kysynyt, mutta tahtoisin mielelläni kuulla äidistä jotakin; piditkö hänestä paljonkin? — enemmän kuin isästä?"
"Kylläpä vaan; kaiketi tavallisesti enemmän äidistä pidetäänkin; muuten hän luonnoltaan oli jokseenkin kiukkuinen, mutta kylläpä isä, tuo Laiska-Jaakko, antoikin hänen nähdä kovia päiviä; niin hän sai raataa kuin ajurin koni, voidakseen pitää perhettä leivässä."
"Luuletko hänen joskus minua muistelleen?"
"Sen annan olla sanomatta; enhän minä tiennyt sinua olevankaan."
"Mutta etkö nyt, kuin sen tiedät", jatkoi Anna rukoilevalla äänellä, "voi muistaa jotakin sanaa tai muuta, josta voisi päättää, ett'ei hän tykkänään ollut unhottanut toistakaan lastaan? Olitko äitimme kuolinvuoteen ääressä? Eikö hän silloin…"
"Kuinka sinä hennot muistuttaa minua niin suuresta surusta?" nyyhkytti Tiina pyyhkien silmiänsä siniseen sukankutimeensa: "oikein se on synti ja häpeä, onpa totta tosiaankin. Kas niin, nyt rouva taaskin on täällä; ei koskaan pidä saaman rauhassa olla!"
Ovi avattiin, terävä nenä ja kapeat kasvot tulivat näkyviin.
"Neljännes tunnin kuluttua saat tulla alas tulta tekemään; vieraat jäävät illalliselle. Kuka täällä on?"
"Sisareni."
Rouva loi terävän katseen Annaan, jonka jälkeen hän lähti pois, mutta hetken kuluttua kuului ääniä ja astuntoa portailta ja Anna kuuli rouvan kahdesti lausuvan: "Kun nyt olette kaikki muutkin huoneet nähneet, täytyy teidän tulla katsomaan myöskin lasten suojaa ja piikakamaria."