"Kuinka teillä on siistiä täällä! Enhän vaan häiritse?"
"Herran tähden, ette suinkaan! Niin, eikö ole täällä hauska? Me olemme itse, Pekka ja minä, vuoranneet seinät paperilla. Ja mitä sanotte, neiti, kellostani, eikö saattaisi sillä oikein ylpeillä? Me sen ostimme eräässä huutokaupassa, enkä niitä rahoja koskaan ole katunut. Onhan meillä, Jumalan kiitos, kaikki hyvin, kun vaan muistamme olla siitä kiitolliset ja muuten käyttää itseämme soveliaasti."
Viimeistä lausetta seurasi varoittava silmäys kaksoisihin, jotka joskus olivat vähän levottomia.
"Tunsitteko minun äitiäni?" kysyi Anna suoraan ja mutkailematta.
"Kylläpä häntä vähin tunsinkin."
"Tuntuu niin ikävältä kun ei hänestä kukaan tiedä mitään kertoa."
Vaimo näytti murheelliselta; hän ei Maali vainajasta tietänyt mitään hyvää: reipas eukko hän oli, mutta kieltänsä hän käytti yhtä rotevasti kuin käsiäänkin. Kerran oli hän Maalille lainannut naulan soopaa, talikynttilän ja ruukun — hyvän, uuden ruukun — eikä sen koommin niistä nähnyt rahtuakaan. Se ei ollut oikein rehellistä, ja veri rupesi vieläkin kuohumaan vaimon suonissa, kun hän sitä ajatteli; hänen oli mahdoton saada ainoatakaan kiittävää sanaa suustansa, — eipä edes lohduttaaksensa tuota nuorta neiti raukkaakaan.
"He saavat siellä kotona yksinomaisesti pitää rakkauteni", ajatteli Anna, seisoessaan pienen ikkunan ääressä kyökissään tuijottaen ylös kirkasta taivasta kohden, jossa lukemattomat tähdet loistivat ja tuikkivat, "eikä rakkauteni ole vähimpiä, vaikka en heitä enää milloinkaan nähdäkään saisi."
IV.
"Täällä on jotakin teille, neiti!" huudahti Pekka seuraavana aamupäivänä, pistäen päänsä ovesta sisään, "kaikkian sievin nahkainen matkalaukku, minkä ikänäni olen nähnyt. Se tuli silmiini postiherran luona, jossa käyn auttamassa" — Pekka oli kaikkein ihmisten apulainen — "ja silloin menin heti lainaamaan käsikärryjä, jotta voisitte sen saada pikemmin. Hei, kuinka raskas se onkin! Saanko tuoda sen sisään? Olkaa niin hyvä, kas täällä on pieni avainkimppu."