Kotoa! Ihastuneena katseli Anna tuota suurta, keltaista laukkua, kentiesi se sisältäisi jonkun sanan tai tervehyksen! Hänen kätensä vapisi mielenliikutuksesta laukkua avatessa; mutta, turhaa oli toivominen, johan päällekirjoituskin osoitti, että kaikki oli mennyttä. Siinä oli: "netti Anna Martinsen, asuva muurari Martinsen'in luona", hän luki sen kolmeen kertaan; sitten hän kiivaasti purki kapineet laukusta, haki joka laskoksesta kirjettä, paperin-palaista edes, johon vaan sanakin olisi pantuna — mutta turhaa oli etsiminen; varmaankin oli isä kieltänyt heitä kirjoittamasta, — oi, hän oli siitä vakuutettu. Laukussa oli suuri joukko liinavaatteita, koltut, neljä vaatekertaa hänen jokapäiväisistä talvipuvuistaan, koko joukko nuotteja ja muutamia valituita kirjoja. Tuskallisesti pudisteli Anna niitä toista toisen jälkeen, mutta lehtien välistä ei mitään pudonnut. Viimeinen kirja tuli hänen käsiinsä. Se oli hyvin vanha hopeahakainen raamattu, perintökalu kasvatusvanhempain perheessä; usein oli hän kuullut kasvatusäidin sanovan sitä kaikkian kalliimmaksi omaisuudekseen, ja ensimmäiseksi kapineeksi, jonka hän tulipalon sattuessa kokisi saada pelastetuksi. Anna suuteli sitä kunnioituksella; olisiko mikään kirjoitettu sana sanoa puoltakaan siitä, minkä tämä kirja kertoi? Ilmoittihan se täydellisen anteeksi-antamuksen, lupasi hänen rakkautensa ja osoitti, mistä hänen oli lohdutusta hakeminen. Mutta mitä oli tuo joka laukun kulmassa kiilsi? Anna veti esiin kolme kirkasta avainta, joita viheriäinen silkkinauha yhdisti. Kuinka hyvin hän ne tunsi! Ne olivat hänen piironkinsa, ompelu- ja kirjoituspöytänsä avaimet. Ne sanoivat helinällään: "ei mene kukaan sinun kätköihisi, ennenkuin itse tulet." Oi, Jumala siunatkoon äitiä ja sisarta heidän rakastavain sydäntensä tähden, joka neuvoi heitä kiertämään kieltoa sitä rikkomatta.
Anna järesti huolellisesti kaikki tavarat laatikkoihinsa, ja itki paljon sitä tehdessään, mutta ne eivät enään olleet synkän epätoivon kyyneleitä; kuinka monta ihanata muistoa herättikään joka ainoa kapine eleelle! Neulomakorissa oli useampia alotettuja käsitöitä, jotka olivat joululahjoiksi aiotuita; oi tuota suloista joulua, tänä vuonna tulisi se olemaan hänelle kovin surullinen ja valitettavasti hänen tähtensä kaikille muillekin siellä armaassa lapsuuden kodissa, — isälle kenties enin. Kuinka usein hän ennen onnellisina aikoina oli toivonut saavansa tilaisuutta osoittaa ääretöntä rakkauttaan isälle ja näyttää, kuinka paljon hän isän tähden voisi kestää ja kärsiä! Oi, josko hän jo lepäisi vaan mustassa mullassa!
Hänen pikkuinen rahakukkaronsa oli myöskin neulomakorissa; se oli niin täysinäinen, että sitä tuskin sai suletuksi ja siinä olivat kaikki ne kauniit kultarahat, jotka olivat Klaaran ja hänen säästöpyssyssä olleet.
Kun hän oli tavaransa saanut laatikkoihin, kolkutti joku hiljaa ovea. Oliko se Tiina, vaiko Risto, taikka — mikä vielä pahempi olisi — rouva Klemme? Annaa ei tällä hetkellä olisi ollenkaan haluttanut seurustella heidän kanssaan, jonka tähden hän vähän epäellen aukaisi oven. Mutta siellä ei ollutkaan kukaan niistä, joita hän oli arvellut vaan pieni paljaspää ja ryppyposkinen herra, jonka olento näytti levottomalta, ja joka oli puettu vanhanaikaiseen, ahtaasen nuttuun. Anna muisteli häntä ennenkin nähneensä, hän ei vaan tietänyt missä.
"Onko neiti — oletteko kotona?" kysyi hän kovin hämmästyneenä.
"Tarkoitan, tahdotteko ottaa minua vastaan?"
"Saanko kysyä, ketä minulla on kunnia…"
"Kunnia ei ole suuri; suokaa anteeksi… minä olen muuten urkuri
Fogelsang, mutta se tietysti ei voi teitä huvittaa."
Anna muisti hänen nyt samaksi mieheksi, joka oli hänen edellisen illan tuskallisesta tilasta pelastanut, ja tervehti häntä sentähden kiitollisella katseella, pyytäen häntä istumaan nojatuoliin.
Kuin tuo vanha hyvänluontoinen mies oli päässyt istumaan, tuli hän levollisemmaksi: kieli ei kuitenkaan tahtonut oikein ruveta liikkumaan, vaikka hän tarkoin oli miettinyt kaikki puhuttavansa pukeutuessaan ja edestakaisin kävellessään pienessä kamarissaan.
"Huomaan, ettei oli hyvä oleskella liian paljon yksinään", alkoi hän viimein, "sillä tavoin tulee ihmispelkuriksi ja surkeata on, kun oudot kasvot saavat miehen hämille. Minä käyn vaan harvoin ulkona ja onnen sattuma oli, että eilen sain teitä nähdä. Te, neiti, ette sovi siihen seuraan. Minulle on kerrottu teidän kohtalonne enkä minä koko viime yönä voinut silmiäni ummistaa teidän tähtenne. Lapsellinen rakkaus on teitä johtanut ja se minua miellyttää, mutta minä väitän teidän sittekin tehneen väärin ja toivon, että itkeentyneet silmänne osoittavat itsennekin sen jo huomanneen."