Tuo vanha mies vaikeni ja pudisti päätänsä. "Minä tunnen hänen, valitettavasti", huokasi hän viimein.
"Sitä paitsi", jatkoi Anna arvelen, "onhan tuo syy, minkä tähden jätin kodin, vielä olemassa; olisi kelvottomasti tehty, jos jättäisin sairaan, vanhan isäni yksiksensä."
Usean kerran uudistettu uikutus kuului samassa sivuhuoneesta; muuraaja oli levottomana seurannut keskustelua ja katsoi nyt olevan sopivan ajan vahvistaakseen Annan päätöstä, muistuttamalla hänelle kärsimyksiänsä.
"Suokaa minun kuitenkin", lausui urkuinsoittaja lähteissänsä, "hankkia teille oppilaita. Koska te olette musiikillinen ja kieliä taitava, ei se tule teille vaikeaksi, etenkin, jos tahdotte käydä siellä ja täällä perheissä."
Se ei tullutkaan hänelle vaikeaksi, ja pian oli Annalla työtä kaiket päivät; hän ei ottanut isoa maksoa, mutta kun hän oli hyvin, hyvin säästäväinen, tuli hän hyvin toimeen ja saipa vielä velkansa maksettuaan vähän rahaa säästöönkin erityisiä tarpeita varten. Jäntevä ahkeruus oli hänelle pelastuskeinona, koska se varjeli häntä hyödyttömistä, surullisista mietteistä.
Rouva Klemme oli kovin harmissansa asiain uudesta käänteestä. Hän oli toivonut tulevansa yksin neuvon antajaksi ja kertoi nyt uskotuilleen tulleensa häpeällisesti syrjään sysätyksi, mutta ei sanonut tuon uuden maailman kiittämättömyyden osoituksen mitenkään ihmetyttävän itseään; muuraaja oli aina ollut huono ihminen eikä omena ole milloinkaan pudonnut kauas puusta. Nyt tahtoi hän vaan toivoa sen vielä väijyvän tuota vanhaa puolihullua urkuinsoittajaa.
Useat perheet osoittivatkin tuolle nuorelle tytölle ystävällisyyttä, mutta hän oli kovin ujo eikä laskenut ketään lähempään suhteesen kanssansa. Tuo koski hänen ylemmyyttänsä, kun ihmiset, joita ylempänä hän oli sivistyksessä, tahtoivat suojella häntä ja hän selvästi ilmaisi, että hän ei suonut puhuttavan huolistansa, ei pyytänyt heiltä neuvoa eikä osanottavaisuutta. Se ei varmaankaan ollut oikein, mutta hänellä oli ylpeä luonne eikä sellainen taivu yhdellä kerralla. Ainoastaan urkuinsoittaja kävi usein hänen luonansa, ja tuo vanha eriskummainen mies alkoi elää taas uutta elämää, kun hän sai tuntea nuoren hyljätyn olennon lohduttavan ja tukevan itseänsä; hän oli iloinen tietäessään sen ja hän kiitti nöyrästi taivasta sellaisesta odottamattomasta siunauksesta.
Vanha Jens tointui päivä päivältä. Hänen hyvä luontonsa ei kuitenkaan edistynyt samassa määrässä, kuin hänen terveytensä; päin vastoin, mitä enemmän hän tottui tähän huolettomaan ja toimettomaan elämään, sitä vähemmän antoi hän sille arvoa. Päivät tuntuivat hänelle pitkiksi, hänen vanhat ystävänsä eivät tulleet hänen luoksensa ja tyttären seura teki hänen ujomaiseksi; hän ei saattanut puhua hänen kanssansa vapaasti ja hän hengitti paljoa keveämmin, kun hän lähti ulos. Hän on hyvä tyttö ja pitää huolen ruoasta ja juomasta, tupakista ja vaatteista, mutta tarvitaan muutakin, tuumasi Jens ja nykäytti olkapäitään ja huokasi, kun hän oli kykenemätön menemään ulos, sillä pieni likainen kapakka, missä hänen tapansa oli ollut pelata nakkia kolmen toisen huvikurren kanssa, kuvitteli hänen mielessänsä. Hän oli ollut huviseppänä heidän joukossaan ja sille pani hän suuren arvon. Annalla ei ollut mitään huvia hänen sukkeluuksistaan; hän tarkasteli häntä niin vakaisesti, kun hän joskus toi niitä esiin. Muuraaja loi ikävöitseviä silmäyksiä ulos, otti nuuskauksen ja mietti kutsuakseen kumppaneitansa; jos he häpeisivät hänen hienoa tytärtänsä, voisivathan he tulla silloin, kun hän on ulkona — hän oli hyvin paljon ulkona.
"Tahdotko tulla ulos meidän kanssamme kävelemään?" kysyi Tiina eräänä sunnuntaina astuessaan sisään, pitäen kiinni siistityn, mutta ei suinkaan kaunistellun Kristofferin käsivarresta: "minä olen vapaa kello kahdeksaan asti ja nyt on kaunis ilma ja kuuvalo. Siellä ei kuitenkaan ole niin hirmuisen ikävää, kuin täällä lukiessa", lisäsi hän laskien raskaan kätensä avoimelle kirjalle.
Anna istui vähän aikaa hiljaisena ja mietti taikka oikeimmin sanoen taisteli itseksensä, mutta tuo reima sepänsälli sanoi pelastaen hänen pulasta: