"Sano hänelle 'en', pieni neito! meillä ei ole mitään seuraa hänelle, pitäisihän meidän sen itsekin käsittämän; niin, katsopas minua Tiina: mikä on totta, se on sittenkin totta."
"Todellakin, käykäämme siis me; en tahtonut häntä seuraamme itseni tähden; minä luulin majorin rakennusten katselemisen huvittavan häntä."
"Majorin rakennustenko? Minkä majorin?"
"En minä tiedä. Minulla, Jumalan kiitos ei ole ollut mitään tekemistä sellaisten suurisukuisten kanssa."
"Hyi, Tiina, joko taas tulet häjyksi, älkää uskoko, hyvä neito, että hän on niin ilkeä, kuin hän näyttää; hän on vaan vähän oikkuinen. Paikkaa nimitetään todellakin 'Majorin rakennukseksi' teidän kasvatusisänne mukaan, joka sen on alkuun viljellyt. Kas niin, ota kiinni käsivarteeni, Tiina, herrasväen tavalla, älkäämme tuhlatko tuota piettä vapaata aikaa turhaan, vaan huvitelkaamme itsiämme."
Ja ystävällisenä, mutta kuitenkin varman luontoisena, mikä ennustaa tulevalle avioliitolle hyvää, asetti Kristofferi Tiinan vastahakoisen käden käsivartensa alle ja lähti matkaansa iloisesti päätään nyykäyttäen.
Rakennus, jota hänen isänsä oli viljellyt! Sen täytyi hänen välttämättömästi nähdä, mutta lähtisikö hän sinne aivan yksinänsä taikka pienen Riikan kanssa, se oli saman tekevä. Anna otti melkein aina lapsen mukaansa päivällisille kävelyretkillensä; tuo pieni tyttö ei kuitenkaan voinut kävellä pitkiä matkoja, mutta Annalla oli tapana vetää häntä pienessä lastenvaunussa, jonka Pekka oli tehnyt. Seuraavana aamuna oli kaunis talvi-ilma ja kirkas päivänpaiste; nuori Anna toimitteli reimasti tehtävänsä ja meni sitten Riikaa hakemaan. Ovessa tapasi hän kaksoiset kouluun lähdössä; heillä oli pieni punainen nenä kummallakin, taulut kainalossa ja laukut käsissänsä. Pesijävaimo seisoi huoneessa ja silitti vaatteita; Pekalla oli oikeassa kädessä paperikääry konepiirustuksineen ja hän toimiskeli ahkeraan vasemmalla kädellänsä, tehdäkseen esittelynsä valaisevammaksi.
"Mutta, äiti, nyt varmaankin käsitätte asian?"
"En vähintäkään, poika kultani; minä olen oikea pölkkypää, ja sinä kyllä saatat antaa minun olla sellaisena, kuin olen. Hyvää huomenta, pieni neiti; joko taas haette Riikaa? Niin, me emme saata kiittää teitä kylliksi siitä, että te aina otatte hänen mukaanne; minulla luonnollisesta syystä on sangen vähän aikaa käydäkseni kävelemässä ja hänen täytyy saada olla ulkoilmassa. Mitä sanotte, neitiseni, minun Pekastani? Hän oli eilen tehtaassa ja näki siellä kaikki pyörät ja koneet ja nyt tahtoo hän selittää minulle, miten toinen liikuttaa toista. Hänellä ovat asiat selvinä edessänsä ja hän luulee, että jokaisen täytyy käsittää sen; mutta niin ei olekaan asiain laita; Herramme on antanut sinulle, Pekka, tavattoman hyvän ymmärryksen eikä jokainen, ken tahansa, saata sinua seurata. Kas niin, hän pahastuu, kun minä puhun hänen ymmärryksestänsä, mutta eihän tämä ole mitään kehumista, sillä ethän sinä, poikaseni, ole sitä itse antanut itsellesi; kunnia on Herran. Katsohan, kun minä kuulen puhuttavan noista pyöristä ja rakennuksista, miten pienin on yhtä tärkeä, kuin suurinkin, niin minä yksinkertaisuudessani ajattelen, että meillä jokaisella ihmiselläkin on tarkotuksensa ja että pieni koskee suureen ja suuri pieneen ja tuo on niin lohduttavaista, ett'ei sitä mikään voita. No, täällä Riika on; tuo pieni raukka näyttää oikealta ihmiseltä, kun hän on niin kiedottu vaatteisinsa."
Riika näytti kuitenkin äitinsä suureen kudottuun huiviin kiedottuna paljoa pikemmin viheriältä mytyltä, kuin ihmiseltä, ja ainoastaan hänen pienestä, valkeasta nenänpäästään voitiin arvata, mitä tuohon myttyyn oli kätkettynä. Hän oli sangen iloinen päästessänsä ulos ja Pekka oli luvannut hänelle vielä suuren omenan; hän ei ajatellutkaan nukkua koko tiellä. Mutta tuskinpa ennätti kulua kymmentä minuuttia ennen, kun hän jo nukkui kuin pölkky.