"Ei, kiitoksia: mutta miten uskallatte mennä yksin?"
"Niinpä niinkin! Mutta sinä olet hyvä tyttö huolehtiessasi minun tähteni. Niin, niin, sinä olet hyvä tyttö; kuulepa, onko sinulla muutamia killinkiä liikenemään minulle, mitä?"
Anna tarjosi hänelle heti kukkaronsa ja käski hänen ottaa sieltä niin paljon, kuin hän tarvitsi. Jens olisi mielellään ottanut koko kukkaron sisustan, mutta katsoi kuitenkin parhaaksi — saadakseen toisellakin kerralla käyttää samanlaista vapautta — olla jotenkin kohtuullinen ja tyytyi sen tähden tällä kerralla yhteen riksiin.
"Jumala siunatkoon sinua! Muta kyllä tulen takaisin päivällisen ajaksi.
Ooho, ooho minua raukkaa!"
Kun hän oli lähtenyt, väristytti Annaa vasten tahtoansakin. Isänsä itsekkäisyyden ja tunnottomuuden olisi hän kyllä voinut kärsiä, mutta kun hän näki hänen kasvoillaan tuollaisen halveksittavan, imartelevaisen ja mairittelevaisen muodon, koski se häneen ja hänen kärsivällisyytensä oli loppua. Tuo pieni huone tuntui hänelle niin tuskastuttavalta. Hän aukasi akkunan ja hengitti syvään raitista, kirkasta ilmaa; tuolla ylhäällä avaruudessa viserteli leivonen iloisia säveleitään; Anna katseli ja seurasi sitä silmillään, mutta vielä sittenkin, kun se oli jo poissa nähtävistä, kuului sen rattoisa liverrys.
Millaisella ilolla oli Anna ennen tervehtinyt kevään tuloa! Nyt sopi kolkko ja pimeä vuoden aika paljoa paremmin hänen mielentilallensa ja hän tahtoi itkeä nähdessään keväimen kukkia. Miten selvästi säilyi hänen muistissaan tuo kodin lähellä oleva pienen niityn kulma, josta hän joka vuosi poimi ensimmäiset keväimen valkovuokot — oi, ne olivat olleet onnellisia, onnellisia aikoja!
Kaikki oli niin ihmeellisen tyyntä ja hiljaista; kaduilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä; tuo nuori neitonen antoi työnsä vaipua polvilleen ja salli mielikuvituksilleen täydellisen vapauden. Tavallisuuden mukaan kulettivat ne hänen kotiin. Hän oli istuvinaan Klaaran vieressä ja kuulevinaan isän tulevan. Mutta hiljaa! Mitä tämä on? Anna hyppäsi vavisten ylös ja kuunteli. Pilkkaisivatko korvansa häntä? Saattoiko hän jonkun toisen astuntoa luulla hänen astunnaksensa? Ei, ei, se on hän, hänen isänsä! Sanomaton ilo ja riemu, jota hän tuskin voi kestää, valtasi hänen sydämensä. Suuri Jumala, isä tulee hänen luoksensa — oi, hän tahtoi laskea polvillensa hänen eteensä ja rukoilla anteeksi!
Hänen varjonsa sattui Annan huoneesen, kun hän astui ohitse; hetkisen sen jälestä avasi hän oven ja astui sisään.
Anna jäi ikään kuin kiinni kasvettuneena seisomaan paikallensa; hän ei voinut rientää häntä vastaan; hänen vakainen silmäilyksensä, juhlallinen kasvoinsa luonne ja kohtelias kumarruksensa osoittivat selvemmin, kuin sanat, että hän ei ollut tullut asioita jälleen hyviksi tekemään.
"Suonette anteeksi", sanoi hän ja tuo vieras "te" laskeutui jäisellä kylmyydellään Annan sydämen ympärille, "että minä tulin teitä häiritsemään, mutta minulla on teille yksi pyyntö."