Anna ei vastannut, hän martosi tuskallisen hiljaisena, kasvonsa alaspäin luotuina.
"Tyttäreni", jatkoi hän, "on sangen heikkona sairaana ja haluaa kuumeentapaisella levottomuudella saadaksensa nähdä teidät. Tahdotteko matkustaa hänen luoksensa? Tämä on teiltä suuri uhraus, jota pyydän, mutta tauti ei ole tarttuvaista; sitä paitsi ei taida kestää pitkää aikaa ennen, kun kaikki on ohitse ja te saatatte palata takaisin."
"Jumalani! Eikö ole vähintäkään avun toivoa?…" Huone pyöri hänen silmissään ja hän katseli lähes kauhistuneena tuota yksivakaista juhlallista olentoa, joka seisoi hänen edessänsä.
"Ei ole mitään toivoa!" vastasi hän lyhyesti särkyneellä äänellä; minkä tähden olisikaan hän keventänyt totuutta ja säästänyt sitä Annalta? Suru, murhe oli hänen, Annalla ei ollut mitään oikeutta ottaa siihen osaa.
"Jos te tahdotte täyttää meidän pyyntömme ja lähteä matkalle, niin milloin saan tulla teitä noutamaan?"
"Heti, heti! Sitä parempi, mitä pikemmin!"
"Teillä lienee kuitenkin kaikenlaisia toimituksia ensin tehtävänä", lausui hän ja kasvoillaan kuvautui kovuuden ilmaus; hän lienee muistanut eron hetken, jolloin Anna myös oli lausunut: "heti, heti!"
"Oi! minä olen heti valmis — korkeintaan neljännes-tunnissa."
Hän lausui jäähyväiset, kiitti ja lähti huoneesta. Ensimäisessä silmänräpäyksessä näytti kaikki pyörivän ympäri Annan silmissä, mutta hän jännitti kiireesti kaikki henkensä voimat; kotona tarvittiin häntä, he kaipasivat häntä ja nyt oli tarpeellista ja välttämätöntä, että hänen täytyt tyyntyä ja rauhoittua. Hän selitti pesijävaimolle lyhyesti asiansa ja pyysi häntä pitämään huolta isästänsä sillä aikaa ja antoi hänelle rahaa. Sen tehtyään pukeutui hän matkavaatteisinsa ja astuskeli kärsimätönnä edes takaisin varrotessaan vaunujen tuloa. Jospa vaan hänen isänsä viipyisi poissa siksi, kun he pääsisivät lähtemään! hän kuolisi häpeästä, jos hänen kasvatusisänsä ja isänsä kohtaisivat toisensa.
Viimeinkin tulivat kattovaunut; översti auttoi häntä niihin ja peitti hänen kohteliaasti, joka osoitti suurinta tyyneyttä; itse istui hän ajajan viereen. Torin poikitse ajettaessa näki hän sivumennen muuraajan seisovan ja haastelevan erään renttumaisesti vaatetetun miehen kanssa, jonka nutun napista hän piteli kiinni. Molemmat näyttivät hyvin liikutetuilta ja heidän raaka naurunsa kaikui hänen korviinsa.