Miten kummalliselta tuntuikaan istua siinä aivan yksinänsä! Hän olisi kuitenkin sangen mielellään suonut saavansa tarkkoja tietoja Klaarasta, tuosta rakkaasta, siunatusta Klaarasta. Tauti ei ole tarttuvainen, niin oli hän sanonut, juuri kuin jos hän olisi tarttumisesta mitään huolinut, juuri kuin jos hän ei olisi pitänyt suurena onnena saada kotona kuolla! Hän oli sanomattoman suuresti murheellisena, mutta keskellä suurinta suruansakin tunsi hän kuitenkin olevansa turvassa ollessaan isän läheisyydessä ja hänen suojassansa.
"Ehkä tahtoisitte vaihtaa paikkaa kanssani", lausui översti, kun he istuivat yhdessä rautatien matkustajavaunuissa: "akkunasta käy veto."
Anna katsoi säikähtyneenä häntä. Eikö hän häntä vähääkään säälinyt, eikö hän ymmärtänyt tuollaisen sääntöin mukaisen kohteliaisuuden miekan tavoin koskevan hänen sydämeensä! Anna ei uskaltanut lausua sanaakaan, hän pelkäsi tukahdutettuin nyyhkimisien puhkeavan itkuksi; hiljaisena, vaaleana ja tuskallisena istui hän hänen vieressänsä. Ajatuksissansa oli hän tuhansin tavoin kuvitellut jälleen kohtaamistansa, mutta ei milloinkaan näin. Oliko tuo kylmyys teeskentelyä vai eikö hänellä todellakaan ollut mitään tunteita hänen suhteensa? Joko hän oli kokonaan unhottanut ennen nimittäneensä Annaa kukkaseksensa, päivän valoksensa ja iloksensa.
Hetkisen kuluttua vaipui översti surusta, sielunvoimain jännityksestä ja pitkästä valvomisesta väsyneenä uneen. Anna rohkaisi itseänsä niin paljon, että uskalsi peittää hänen huivillansa ja ripustaa nenäliinansa varjoksi akkunaan; sen jälestä alkoi hän tarkastella häntä. Miten jalon muotoinen ja vilkas oli hän ennen ollut, miten oli hän vähän ajan kuluessa vanhentunut; hiuksensa olivat tulleet harmaimmiksi, otsansa ryppyisemmäksi! Anna uskalsi tuskin hengittääkään, peläten poistavansa sen suloisen unelman, joka saattoi hymyilyn överstin kasvoille.
"Teidän isänne nukkuu levollisesti", kuiskasi eräs vanha, viheriä huntuinen nainen, joka istui kyyristyneenä vaunuin nurkassa vastapäätä Annaa ja kaipaili turhaan unta.
Anna nyykäytti päätään; hän ei voinut saada lausutuksi sanoja: "Te erehdytte, hän ei ole minun isäni."
Noustuansa loi översti Annaan entisen laisen sydämellisen silmäyksen, mutta se ei kestänyt pitkää aikaa; niin pian, kun hän oikein selkisi ja sai ajatuksensa koonneeksi, oli se ohitse. "Tehän vilustutte minun tähteni, sitä minä en voi sallia", lausui hän kääriessään huivin Annan ympärille ja tarjotessaan hänelle nenäliinan. Samassa kohtasivat hänen silmänsä Annan rukoilevaisen ja kyyneleisen katsannon. Tuo ylevä mies käänsi kiireesti päänsä toisaallepäin ja hänen kasvoillansa kuvautui kummallinen katkeran surun, sääliväisyyden ja järkähtämättömän lujuuden seoitus.
Köpenhaminan asemahuoneen edustalla olivat överstin omat vaunut. Ajaja selitti kotona olevan kaikki entisellänsä ja huokasi surullisesti. Pieni Klaara oli koko talonväen silmäterä.
Annan sydäntä ahdisti yhä enemmän sen mukaan, mitä lähemmäksi hän tuli kotia ja mitä tutummaksi hänelle tuli seutu. Hänestä tuntui kuin jos olisi pitkä, pitkä aika jo kulunut siitä, kun hän oli täällä ollut ja nyt hän kulki kuolinvuoteen ääreen; voiko hän kestää tätä? Hartaana ja nöyränä rukoili hän Jumalalta apua.
"Vielä pyydän teitä", alkoi översti, kun he olivat jo tulleet niin lähelle kotia, että Anna voi nähdä nuo korkeat, lehdettömät lehtokujan poppelipuut ja puutarhan pensaat; "vielä pyydän teitä, että ette vastustele tytärtäni vaan myönnytte hänen luulotteluihinsa, ikään kuin ne olisivat todellisia. Miksi tekisimme tarpeettomasti hänen viimeiset hetkensä katkeriksi?"