Lääkäri oli ovella.
"Onko Anna seurassanne?" kysyi hän hätäisesti. "Ah, tuopa on iloista! Tervetultua, nuori neitoseni! Tämä on raskas aika, mutta minä olen usean vuoden jo tiennyt tämän tulevaksi. Te tehnette, minkä vaan voitte — eikö niin — ollaksenne tyyni ja rauhallinen?"
"Jumalan avulla tahdon sen tehdä. Oi, laskekaa minut heti hänen luoksensa!"
Hän kiirehti salin ja kammarin lävitse ja avasi hiljaa heidän entisen yhteisen huoneensa oven.
Tuo oli iloisa, ystävällinen ja valoisa huone; aurinko loi valonsa lattiamatoille. Pieni Klaara istui levitetyin käsin vuoteessansa.
"Oi, Jumala olkoon kiitetty! Olethan täällä viimeinkin!"
Anna tukahdutti nyyhkinänsä ja koki hymyillä. Hän suuteli hellästi ja hiljaa siskonsa pientä, laihtunutta kättä, vaaleita hiuksia ja puhdasta, valkeata otsaa.
"Siskoni, rakas siskoni, sinä kyllä paranet vielä!"
"Sitä en pyydäkään; nyt, kun sinä olet täällä, olen minä iloinen. Mutta äiti, ethän ole nähnyt äitiä!"
Anna loi levottomana silmänsä ylöspäin. Miten voisi äiti häntä ottaa vastaan?