Taas seisoi Anna vaaleana ja vavisten pienessä lukukammiossa. Kun översti huomasi hänen, nousi hän kiireesti ylös ja seurasi häntä.
"Sallikaa minun oikein teitä katsellani", pyysi Klaara hiljaisella äänellä. "Elä ole murheellinen, Anna! Sinun pitää lohduttaa heitä kaikkia, Kustaatakin. — Mitä minä uneksuinkaan? Niin, johan sen muistan. Jumala on minulle niin armollinen; täällä on niin valoisaa, äiti… niin valoisaa!"
Ja hän vaipui hiljaa vuoteelleen — hän vaipui kuolon suloiseen uneen.
Seuraavana aamuna sai Anna pienen kirjelapun överstiltä, jossa hän kiitti häntä siitä väsymättömästä rakkaudesta, jota hän oli osoittanut Klaaran sairauden aikana. "Me olemme teille ikuisesti kiitollisuuden velassa", kirjoitti hän. Anna voi tuskin lukea enempää. Olihan överstin tytär hänen siskonsa. Oi, miten voi hän tässä silmänräpäyksessä haavoittaa hänen sydäntänsä kiitollisuudellansa! He eivät tahdo häntä pidättää luonaan pitempää aikaa, luki hän eteenpäin. Vaunut sai hän käytettäväksensä, milloin vaan halusi lähteä. Översti ei sanonut voivansa nähdä ketään eikä puhua kenenkään kanssa tällä ajalla ja sen tähden lähetti hän kirjeellisesti hartaimmat kiitoksensa ja jäähyväisensä Annalle.
Tuo olisi ollut vieraalle kaunis kirje, mutta Annalle oli se katkera ja kova. Pyyhkikö översti pois kokonaan ohitse menneet ja unhoittiko hän Annallakin olevan osansa surusta ja kaipauksesta?
Pian sen jälestä tuli äiti. Hän oli kauan jo valmistaunut tuota hetkeä varten ja liikuttavaa oli nähdä hänen hiljaista, hurskasta nöyryyttänsä.
"Isä raukka, isä raukka!" huokasi hän luettuansa kirjeen. "Hän tekee ristinsä niin raskaaksi kuin voi. Minä en tahdo kiittää sinua, Anna, mutta me tahdomme itkeä yhdessä; sillä me rakastimme molemmat häntä niin kovasti, niin kovasti. Tuo oli kaunis kuolema — eikö niin? lohduttavainen, autuaallinen ero. Oi Jumala, minun täytyy erota vielä sinustakin! Mutta me tahdomme olla kärsivällisiä, pieni tyttö raukkani, ja toivoa lujasti; minulle siintää jo apu; Jumalan avulla tulevat kaikki hyviksi jälleen. Oletko ajatellut Kustaata, miten murheelliseksi hän tulee? Sinä, luullakseni, pidät kuitenkin enemmän hänestä, kuin Klaarasta."
"Sitä en nyt kuitenkaan tunne, äiti. Klaara oli aina juuri kuin enkeli ja minä olen ollut tällainen maailman lapsi. Minä tunsin itseni niin voimakkaaksi ja luulin hänen heikoksi, mutta hän oli kuitenkin paljon, paljon voimakkaampi minua. — Mutta miten käy minun, kun tulen takaisin? Minun sydämeni on niin köyhä rakkaudesta, että sinä et voi uskoa sitä. Oi, opeta minua, äiti, mitä pitää tekemän silloin, kun tahdottaisiin rakastaa jotakuta eikä voida sitä tehdä! Kuitenkaan en minä tahdo viivyttää sinua, sillä isä tarvitsee varmaankin sinua paremmin kuin minä. Anna minun suudella vielä kerran kättäsi ja sitten hyvästi. Kiitoksia jokaisesta rakkaasta sanastasi! Minä lähden heti matkaan, miten hän toivoo."
"Tullenko minä enää milloinkaan tänne takaisin?" ajatteli Anna itseksensä vaunujen vilkkaasti kulkiessa lehtokujan lävitse. Hänestä tuntui niin luonnottomalta ja kovalta jättää heidät surussansa. Jos hän hyppäisi vaunuista, juoksisi takaisin ja lankeisi polvillensa överstin eteen, ajaisiko hän hänen sittenkin pois? Niin, Anna luuli hänen sen tekevän, osoittihan koko hänen olentonsa sitä sillä ajalla, kun Anna oli ollut hänen luonansa!
Oi, miten pikaisesti matka kului nyt; lieneekö tuntunut siltä vaan sen tähden, että hän ei halunnut kotiin! Vanhan muuraajan kuva ja jokapäiväisen elämän ikävyys oli kauhistavana ja hirmustuttavana hänen edessään; hän oli ikäänkuin sellainen ihminen, jonka, raitista vuori-ilmaa hengitettyään, täytyy taas laskeutua synkkään maanalaiseen kaivokseen. Mutta hän ei tahtonut kuitenkaan valittaa, vaan olla tyyni ja kärsiväinen; toivoa hän ei kuitenkaan voinut mitään tulevaisuudelta, ei ainakaan vielä. Hän itki raskaita ja katkeria kyyneleitä isän tähden, helliä ja lohdullisia pienen siskonsa tähden.