Postihuoneella lähti hän vaunuista ja kulki siitä jalkaisin kotiansa. Pienen talon portti oli auki ja asuinhuoneen ovi raollansa. Kissa istui kynnyksellä ja tirkisteli Annaa synkeästi kirkkailla, vehreillä silmillänsä. Inhottava huonon tupakan ja juomain haju tunki huoneesta; hän kuuli siellä pelattavan korttia ja tunsi isänsä äänen.
"Mitä sanot ristisotamiehestä, poikaseni? — Pistätkö senkin suuhusi, hääh?"
Annan käsi, jolla hän jo oli tarttumassa avaimeen, vaipui jälleen alas. Hän ei voinut näyttäytyä isälleen nykyisessä mielentilassaan. Mutta mitä hänen oli tekeminen? Heti muistuivat hänelle mieleensä takapihan puolella asuvat siistit ystävänsä ja hän kiirehti heidän luoksensa.
"Astukaa sisään! astukaa sisään! Herra Jumala, neitihän siellä onkin!" lausui samoin kuin ennenkin iloinen ja vieraanvarainen ääni. Tuo pieni huone oli tavallista siistimpi ja puhtaampi. Helluntaililjat ja aurikit seisoivat lasissa piirongilla eikä mitään jokapäiväisen työn jälkiä näkynyt huoneessa. Pesijävaimo oli pukeutuneena mustaan juhlavaatteukseensa ja kaksoisilla olivat uudet koltit yllä. Heillä nähtävästi oli jotakin toimessa.
"Tervetuloa, hyvä neiti, minä pelkäsin teidän jo jäävän sinne, kun viivyitte jo niin pitkän ajan ja minä olinkin suoraan iloinen teidän tähtenne, vaikka meidän oli sangen vaikeata lohduttaa Riikaa, sen Jumala tietää. Hän on nyt ulkona, pienokainen, Pekan kanssa. He menivät viemään seppelettä isän haudalle, sillä tänään, tiedättekö neitiseni, on Pekkani syntymäpäivä ja sen tähden täytyy hautaa vähän koristaa, ymmärrättehän! Oli oikein, että tulitte tänne; te tarvitsette lepoa, nähdäkseni; Herra Jumala, miten vaalea te olette! Istukaa tänne nojatuoliin, siunattu lapseni, minä asetan toisen pienen tuolin jalkainne alle ja peitän teidät hetkiseksi aikaa! Kas niin! Tänne ei tule ainoatakaan elävää olentoa paitsi Pekka, enkä minä lähde teidän vierestänne."
Kun Anna heräsi, oli jo päivä hämärtynyt. Pieni Riika hipsutteli varovaisesti varpaillansa; kaksoiset leikkivät ja nauroivat kyökissä. Pekka seisoi nojaten seinää vastaan vaatetettuna juhlapukuunsa, hän ei tietänyt oikein, mitä hänen olisi tekeminen.
"Tiedätkö, äitini"; lausui hän, "minulle tulee sangen ikäväksi käydä joutilaana kaiket päivät; luuletko todellakin Jumalan hyväksyvän sitä?"
"Se lienee Herramme tahto, Pekkani, että me muistamme häntä ja koettelemme sydäntämme."
"Niin kylläkin, mutta minä voisin sitä tehdä paljoa paremmin työskennellessäni. — Kuulehan, äitini, tehtaan herra Sivertsen on sanonut rovastille, että hän tahtoo ottaa minun huostaansa ja antaa minulle jotakin oppia. Tuo on hyvin mahdollista ja minä tahdon siis tarjoutua hänelle ja ahkeroita tullakseni kelvolliseksi ja kunnolliseksi mieheksi, niin että ei lasteni tarvitse hävetä minun tähteni, miten tuon nuoren neiti rukan täytyy hävetä tunnotonta isäänsä."
"Vaiti, vaiti, Pekka!"