Anna ei tiennyt oikein, mitä hänen olisi vastaaminen. Näyttihän tuo vanha mies oikein kummalliselta! Mikähän hänellä nyt oikeastaan oli asiana?
"No, etkö tahdo mennä ulos, Annaseni?"
"Minä jään mieluummin kotia. Ethän voi varmaankaan oikein hyvin?"
"Hullutusta, minä en ole milloinkaan voinut paremmin. Minä tarvitsen vaan vähän lepoa ja oikaista hetkeksi nojatuoliin. Ooho, minä sinuna olisin kuitenkin ulkona!"
Kun Anna luuli läsnäolollansa häiritsevänsä hänen lepoansa, kiirehti hän ulos turhaan miettien, mitä ukko oikeastaan tarkoitti ja mikä hänellä oli. Ehkä oli hän, miten kerran ennenkin, tehnyt velkaa ja pelkäsi nyt tultavan sitä vaatimaan takaisin? Vai oliko tapahtunut jotakin vielä pahempaa? Anna oli sangen tuskallinen ja epätoivoinen.
"No, neiti!" kuului äkisti Pekan ääni Annan läheltä; "saiko hän teistä selvää?"
"Kuka?"
"Niin, oli eräs hieno, vanha herra, joka kysyi, missä muuraaja Martensen asuu ja sanoi tunteneensa hänen jo lapsuuden päivistä saakka ja tahtovansa mielellänsä puhua hänen kanssansa. Hän sanoi nähneensä teidän isänne käyttäivän häpeällisesti, mutta kun hän joutui sinne oli hän jo lähtenyt pois", kertoi hän.
"Oletko häntä nähnyt milloinkaan ennen?"
"En, en milloinkaan, mutta minä luulen hänen olleen koulun-opettajan."