"Minä olen usein toivonut", alkoi koulun-opettaja, "saadakseni kohdata teitä ja puhua kanssanne äidistänne. Minä uskoin kyllä teillä olevan kaikki hyvin ja teidän elävän onnellisena ja hyvin voivana, mutta kuitenkin toivoin sitä ja ajattelin, että minä tarkoin katsoen olen velvollinen sen tekemään. Äitinne tuli kouluun kahdeksan vuotisena lapsena ja kaitsi meidän hanhia. Tuolla pienokaisella ei ollut isää ei äitiä, ei veljeä eikä sisarta ja hän jäi siis kokonaan meidän huostaamme. Hän oli reipas pieni tyttö ja kun hän kasvoi suuremmaksi, otimme me hänen palvelustytöksemme ja viimein tuli hän juuri kuin omaksi tyttäreksemme; meillä oli itsellä vaan poikia. Äiti, minun vaimoni, sanoi aina, että Sissa oli perheemme siunaus ja tuo nuori neitonen oli niin tyytyväinen ja sanoi ei koskaan tahtovansa lähteä meiltä pois. Mutta meillä vanhoilla olivat omat mietteemme, sillä poikani, Maunu — hän, jolla nyt on koulu — katseli häntä hyvällä silmällä ja me tiesimme sen. Mutta ihminen päättää ja Jumala säätää. Eräänä päivänä — Sissa oli noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen eli niille paikoille — uskoi hän äidille asiansa että eräs kalastaja oli kysynyt häneltä, tahtoiko hän tulla hänen vaimoksensa ja hän niin mielellänsä tahtoi sen tehdä. Äiti selitti kalastajan olevan liian alhaisen, itkien rukoili ja pyysi häntä siitä luopumaan, mutta ei, siitä ei ollut vähintäkään apua. No, minä läksin matkaan katsomaan poikaa ja hän oli kaunis kunnollinen mies, mustahiuksinen ja tummasilmäinen, reima kuin kuninkaan poika. Hänen isänsä oli ulkomaalainen ja toiset kalastajat nimittivät häntä spanialaiseksi ja väittivät hänen olevan katolilaisen, mutta en minä sitä uskonut. Hän oli hyvä kristitty varmaan ja ahkera, kelpo poika. Hän oli saanut metallin ihmishengen pelastuksesta; hän näytti minulle sen ynnä huoneensa ja huonekalunsa ja sitten lupasi hän tulla oikein hyväksi mieheksi Sissalle. Häät pidettiin meillä ja kaikki kävi hyvin; äiti teki sen minkä voi. Vanha konsistorioneuvos eli silloin vielä ja esitteli morsiamen maljan ja puhui monta kaunista asiaa. — Oli luonnollista, että me kaipasimme Sissaa joka paikassa. Äiti tuli äreäksi eikä uudella palvelustytöllä ollut mitkään hyvät päivät, ei alussa ainakaan. Minä kävin usein kalastajan luona ja kun kysyin Sissalta, miltä hänestä tuntui olo, vastasi hän aina: Ah minusta tuntuu siltä kuin olisin taivaassa! Mutta niin suuri onnellisuus kestää harvoin kauan. Hekään eivät olleet naineina vuottakaan, ennen kuin meri otti onnellisen aviomiehen. Seuraavana päivänä synnyitte te ja Sissa kuoli. Tämä on paras, minkä Herra voi minulle tehdä, lausui hän sinä hetkenä, jonka jälestä hän sulki silmänsä kuolon uneen. Hän ottaa kyllä hoitoonsa pienen tyttöseni, minä en ole siitä ensinkään huolellinen. Minun vanha vaimoni oli itkeä silmänsä turmiolle. Hän olisi mielellään ottanut heti lapsen, mutta minä katsoin viisaammaksi antaa hänen eräälle vaimolle, jolla itsellään oli pieni lapsi, siksi, kunnes hän tulisi vanhemmaksi ja niin te jouduitte Malinalle. Äiti tuli kuitenkin sairaaksi ja kuoli, ja kun Jens Martensen palon jälkeen tuli ja kertoi minulle teidän olevan hyvissä käsissä, uskoin minä kaikki tapahtuneen parhaimman mukaan. Minun piti kuuleman asiaa lähemmältä, mutta minä voin niihin aikoihin sangen huonosti; ilo oli minulta kokonaan kadonnut eikä minulta tullut mitään. — Nyt saatte nähdä haudat kirkkotarhassa ja maata siinä pienessä kammarissa, mikä Sissalla oli silloin, kun hän oli meillä; miniäni käyttää juuri sitä vierashuoneena. Äitinne todistuskirjat saatte myös ynnä metallin; minä olen usein ajatellut lähettää ne teille."
Annan sydän sykki kiivaasti, kun hän kuunteli vanhuksen kertomusta; hän ei voinut pidättää itkuansa ja hän oli kuitenkin niin iloinen ja kiitollinen.
"Te olitte niin isänne näköinen ensin nähdessäni teidän", jatkoi vanhus, "mutta kun tarkemmin katselen, niin on teissä myös jotakin, joka muistuttaa minulle Sissaa. Katsokaapa, täällä on kouluhuone! Poikani vaimo on varmaan murehtinut appinsa tähden illan tultua. Hän seisoo ovella, nähdäkseni, pienin lapsi käsivarrellaan ja vartoo minua."
Miniä tuli silminnähden rauhoitetuksi, kun hän näki vanhuksen ja viittasi tervetuloa hänelle nenäliinallansa. Hän oli suoraluontoinen, ystävällinen ja kaunis, pieni nainen ja hän tervehti Annaa teeskentelemättömällä kohteliaisuudella. Kun hän sai kuulla, ken tuo nuori neito oli, löi hän käsiänsä yhteen ja huudahti:
"No, suuri Jumala, mikä ihmeellinen sattumus. Ja minä juuri äsken lausuin Maunulle: Kun ei vaan appia olisi kohdannut joku onnettomuus; hänellä oli sellainen levottomuus lähteä matkaan tänä aamuna, mikä ei koskaan ennusta hyvää. Niin, sen verran me ihmiset tiedämme!"
Kun tuo ystävällinen vanhus oli levännyt muutaman silmänräpäyksen, seurasi hän Annaa kirkkotarhaan.
"Tässä se on", lausui hän ja meni sitten toiselle kummulle; varmaankin tahtoi Anna olla mieluimmin yksinänsä.
Anna laskeusi polvilleen pienen, yksinkertaisen puuristin juurelle ja kiitti Jumalaa vanhempainsa tähden. Hän oli ylpeä omistaessaan niiksi tuon köyhän palvelustytön ja alhaisen kalastajan ja tahtoi säilyttää heidän muistonsa mielessään pyhänä aarteena.
Tuntui niin kummalliselta istua illalla siinä huoneessa, missä äiti oli asunut. Taivas oli aivan selvä ja etäällä näkyi valkea juova, se oli ranta, missä Annan isä oli saanut kuolemansa. Ja Anna ajatteli sitä uskollista rakkautta, mikä oli yhdistänyt hänen vanhempansa ja miten lohdullisena äiti oli uskonut pienen lapsensa Jumalan huostaan. Sen jälestä rukoili hän hartaasti kasvatevanhempainsa puolesta. Jospa hän olisi tiennyt asiain oikean laidan, niin hän olisi ainaiseksi jäänyt heidän luoksensa. Mutta olisiko se ollut hyvä? Ei, hän näki selvästi, että se ei olisi ollut hyvä. Tämä näennäisesti kadotettu vuosi oli kantanut hedelmiä, sen hän tunnusti nöyränä ja kiitollisena Jumalalle. Hän tiesi nyt, että hän oli heikko ja voimaton olento, mutta hän tiesi myös sen, mikä oli hänen väkevyytensä. Hän tiesi, että Jumala tahtoi hänelle antaa kaikki, jos Hän vaan sai hänen raukan, syntisen sydämensä vastamaksoksi.
Seuraavana päivänä jätti hän aikaseen hyvästi koulun-opettajan perheen ja meni matkaansa keveällä ja iloisella mielellä. Hän oli saavuttanut jälleen yhdistyksen oikeiden vanhempainsa kanssa ja onhan Herra kylliksi voimallinen taivuttamaan kasvate-isänsäkin sydämen. Hän astui kiireesti tietänsä, mutta seisahtui kuitenkin usein etsiäkseen käteensä metallia ja äitinsä todistuskirjoja, tullakseen vakuutetuksi, että tuo kaikki ei ollut unta.