"Uskallanko uskoa tätä?" kysyi Anna lähes polvilleen langeten. "Ettehän te pilkkaa minua?"
"Miten voisinkaan minä, haudan partaalla horjuva vanhus", jatkoi koulun-opettaja samalla vaipuneella ja muuttamattomalla äänellä; "miten voisinkaan tehdä pilaa näin vakavista asioista? Jens Martensen, niin totta, kuin Jumala elää, ei ole teidän isänne. Hän on kohdellut teitä luonnottomasti ja teillä on kyllä syytä suuttua häneen. Minä ymmärrän kyllä, että teidän on sangen vaikeaa hänelle tätä antaa anteeksi."
Anna seisoi hiljaisena ja kuunteli hämmästyneenä hänen selitystänsä; oliko tuo pelottava taakka, joka hänen oli vaivuttanut maahan, todellakin poistunut, olivatko kahleet, jotka olivat häntä niin lujasti kiinnittäneet, pudonneet pois?
"Oi, te erehdytte!" vastasi hän, "minä olen liian onnellinen, liian sydämellisesti, sanomattomasti kiitollinen voidakseni kantaa vihan ja katkeruutta. — Onko hän tuolla sisällä, mahtaneeko hän todellakin pelätä minua?"
Muuraaja seisoi köyristyneenä nurkassa pelon ja häpeän surkeana kuvana. Kun ovi aukeni, loi hän hämmästyneen katseen nuoreen neitoon, joka kuitenkin lähestyi häntä ja ojensi ystävällisesti kätensä hänelle sääliväisellä, lähespä sydämellisellä liikutuksella. Hän voi kyllä antaa anteeksi hänelle kerrassaan kaikki nyt, kun hän ei ollut hänen isänsä.
Tuo odottamaton lempeys vaikutti Jens'iin niin, että hän rohkeni astua esiin anteeksi-pyyntöinensä. Hän ei ollut lähettänyt sanaa Annalle, Anna oli tullut itsestänsä ja kasvatevanhempansa olisivat hänen kyllä ottaneet vastaan jos hän olisi mennyt takaisin. Jos hän olisi ollut terve ja työhön kykenevä, niin hän ei milloinkaan olisi unhottanut totuutta, mutta kiusaus oli ollut liian ankara tuollaiselle kurjalle, vanhalle rahjukselle. No, nyt varmaankin tuntuu köyhäin huone hänelle hyvältä, sillä sinne täytyi hänen mennä; Anna ei suinkaan enää tahdo häntä holhota.
Tuo lause oli puoleksi kysyväinen huomautus ja Anna vastasi iloissansa, että hänellä ei ollut tarkotusta heti jättää vanhaa muuraajaa oman onnensa nojaan!
"Minähän olen itse turmellut teidän, Jens — oi miten tuntui suloiselta, kun et tarvinnut enää nimittää häntä isäksensä! — minä saan myös katsoa, mitä voin tehdä teidän hyväksenne."
Koulun-opettaja pyysi Annaa sen jälestä tulemaan kanssaan kotiinsa. Matkalla tahtoi hän kertoa hänelle hänen vanhemmistansa. Matka oli tuskin penikulman pituinen, jos he kulkisivat metsän poikki ja Anna voisi kyllä maata yönsä kouluhuoneissa. Koulun-opettajan miniä tulisi varmaankin kovin iloiseksi, jos hän näkisi Annan.
Oi tuohan oli suloista ja virkistävää, mennä ulos vapaasen ilmaan! Anna ei ollut alakuloisuutensa tähden voinut iloita kesän ihanuudesta eikä tuntea mitään suloutta luonnon kauneudesta, mutta nyt alkoi hänelle kokonaan uusi elämä. Metsä oli myös sangen juhlallinen. Auringon säteet laskeutuivat viistoisesti solakoihin puiden runkoihin ja siellä täällä kultasi se äsken puhjenneita, pieniä lehtiä. Tyyni hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei lehtikään värähtänyt, ja kirkas ilma oli puhdas ja sinertävä. Vanha koulun-opettaja oli huono käymämies, jonka tähden matka joutui hitaasti, mutta eihän heillä ollut mihinkään kiirettä, niin vakuutti vanhus.