Nyt tiesi Anna, oi, niin hyvin, niin hyvin, että hän ei ollut parempi muita ihmisiä ja Jumalan avulla hän tahtoi aina säilyttää sen tiedon. Mutta hänestä on tullut hiljainen ja vakainen neito eikä, kentiesi, Kustaa voisi rakastaa häntä enää niin kuin ennen. Kyllä, kyllä hän sen tekisi, tuo armas, uskollinen Kustaa, Anna olisi voinut sen valallaan todistaa. Oi Jumala oliko hän todellakin kuollut taikka makasiko hän — mikä varmaankin olisi vielä pahempi — heikkona sairaana, kuoleman tuskissa kaukaisessa maassa vieraiden ihmisten ympäröimänä?
Oliko Annan ensimäinen suuri murhe itsekkäisyyttä? Anna ajatteli vaan omaa vahinkoansa, mutta pian itki hän myös lapsettomain, yksinäisessä kodissa asuvain vanhusten tähden. Hän oli ollut heidän toivonsa ja ylpeytensä. Oi, eihän ollut ihmeellistä, että isän sydän oli murtunut ja että hänen hiuksensa olivat harmaantuneet. Ja äiti — oliko mahdollista, että hän voi kantaa tämänkin tyynenä, kärsiväisenä valittamatta ja urisematta?
"Matkusta sinne!" soi äkisti ääni Annan sydämessä. "Mikä pitelee sinua enää täällä? Pyydä anteeksi häneltä; jos hän työntää sinun ulos, niin palaa takaisin; elä pyydä hänen rakkauttaan, vaan ainoastaan saadaksesi olla hänen lähellänsä. Hän tarvitsee sinua, äiti tarvitsee sinua; sinulla ei ole mitään syytä viipyä eikä epäillä."
Hän nousi ylös; hän oli heti saattanut ajatuksensa päätökseen; omassa syvässä murheessaan tunsi hän ihmeellisen voiman heitä lohduttaaksensa. Isä ei varmaankaan sulkisi oveansa kodittomalta, hän kylläkin soisi jonkun nurkan uuninsa sivulta hänelle ja sillä samalla tulisi tuo vähemmän yksinäiseksi ja ikäväksi. Velvollisuus ja halu saattivat hänen kiirehtimään sinne ja hän tunsi itsensä rohkeaksi ja päättäväiseksi.
Pian oli keltainen matkasäkki täyteen pakattu, vanhempainsa perintö oli vielä jäljellä. Kunnioittavaisella varovaisuudella avasi hän äitinsä todistuskirjan. "Sissa Juhontytär", oli siinä, "on palvellut minua kolmetoista vuotta ja tällä ajalla ollut ahkera, säädyllinen, uskollinen kuin kulta ja kaikessa käyttänyt itsensä hyvin." Oi, tuo oli ihana muistopatsas! Vanha koulun-opettaja oli myös sanonut, että hän oli ollut hänen perheensä siunaus, jopa niin kuin oma tytär; oi hän tahtoi kyllä tyytyä, vaikka hän ei tulisikaan oman tyttären tapaiseksi, jos hän vaan voisi olla siunauksena heille tuolla entisessä kodissa.
"No, Jumalan kiitos, että te viimeinkin olette päättänyt matkustaa takaisin kotiinne!" lausui pesijä-vaimo kuitenkin kuivaten kyyneleet silmistänsä. "Minä olen todella toivonut teidän lähtevän täältä jo ensimäisestä silmänräpäyksestä alkaen, kun näin teidän; tuo on halpaa rakkautta, Riika; kun tulemme murheellisiksi silloin, kun käy hyvin niille, joista pidämme."
"Te olette aina ollut niin ystävällinen ja hyvä minulle", lausui Anna sydämellisesti, "ja minulla tulee olemaan suloisia muistoja teidän pienestä ja siunatusta kodistanne; minä olen paljon oppinut teistä."
"Ah, nyt laskette leikkiä, neiti; mitä olisikaan teillä oppimista meistä!"
"Paljo, paljo; muun muassa olemaan ahkera, tyytyväinen, hyvä toisia kohtaan, kiitollinen ja Jumalaa pelkääväinen."
Pesijä-vaimo syleili tuota nuorta neitoa ja suuteli häntä jäähyväisiksi.